Helsinkiin | Page 2

ikävä...?
--Ketä muita?
--Pekkahan menee kanssa tässä laivassa ... missä hän on, kun ei häntä
vielä näy?
--Voi, voi, en minä tiedä, ja laiva kohta lähtee!
--Tuolla hän jo juoksee!
Pekka, joka sieltä tuli, oli näet Antin nuoremman sisaren sulhanen.
Eivät he kuitenkaan vielä julkikihloissa olleet. Ainoastaan sukulaisille
oli sanottu asiasta, jota ei tahdottu ilmaista ennen kuin Pekka oli
suorittanut papintutkintonsa, joka tapahtui jouluksi. Oli Anna kertonut
siitä myöskin joillekuille parhaille ystävilleen suurena salaisuutena. Ja
muuten tiesi sen sitä paitsi koko kaupunki.
Yhtäkaikki tervehti Pekka yhtä kylmästi ja kohteliaasti morsiantaan
kuin kaikkia muitakin, sillä hän osasi käyttäytyä ja taisi hillitä
tunteensa. Hän tuli kapsäkkiään kantaen, rynnisti leveillä hartioillaan
seisovia syrjään ja teki tervehdyksensä itsetietoisen tyytyväisesti.
Kun hän oli kaikkia tervehtinyt ja antanut kättä kaikille, ryhtyi hän
vilkkaasti puhelemaan ja selittämään, minkä tähden oli viipynyt. Ei
ollut saanut ajuria j.n.e. Suurella uteliaisuudella sitä sisaret kuuntelivat
ja kaikki sukulaisystävät, sillä Pekka oli aina ollut tätien lemmikki. Hän
oli siivo poika, kuului raittiusseuraan, ei tupakoinut, joi ainoastaan
kahvia, teetä ja vesiä, luki ahkeraan ja jutteli kovin mielellään.
Vaan nyt keskeytti hänet Antin äiti. Hän pyysi Pekkaa, joka oli
vanhempi ja kokeneempi, pitämään huolta Antista ja neuvomaan häntä
kuin nuorempaa veljeään. Ja Antin piti kuulla ja ottaa vaaria siitä, mitä
Pekka hänelle sanoi.

Antti kohotti kärsimättömästi olkapäitään, sillä hän ei voinut sietää
Pekkaa. Sellainen sileänaamainen esimerkki, josta hänen alinomaa
käskettiin vaaria ottamaan. Hän ei suinkaan ollut mikään lapsi enää,
joka ei olisi kyennyt toisten taluttamatta kävelemään. Hän oli
täysikasvuinen mies ja kokenut enemmän kuin moni muu nuori mies
hänen iällään. Johan hän oli ollut onnettomasti rakastunutkin, ja oli
parhaallaan.
Pekka vastasi äidin kehoitukseen ainoastaan epämääräisellä hymyilyllä,
sillä sisaren sulhasena hän tahtoi olla hyvissä väleissä veljen kanssa,
jota kaikki kotona ihailivat.
--Minä saan sanoa terveisiä sisareltani ... minä juuri saatoin hänet
»Ilmaan» ... hän olisi tullut hyvästille tänne, mutta pelkäsi, että jos laiva
jättää.
Molemmat sisaret tietysti voivottelemaan sitä, kun eivät saaneet sanoa
Almalle hyvästiä. Jos ehtisi vielä mennä! Mutta ei nyt enää ehdi.
Kun Antti kuuli Almasta puhuttavan, tuli hänen katseensa epävarmaksi,
ja hän tunsi punastuvansa.
Pekalla oli kapsäkkinsä koko ajan kädessään, ja sisaret kehoittivat
häntä viemään sen laivaan ja tulemaan sitten takaisin vielä juttelemaan.
Mutta silloin katsoi isä kelloaan ja ilmoitti miltei vihaisesti, ettei ole
aikaa jälellä kuin puolitoista minuuttia. Joka menee, niin sen on parasta
heittää hyvästinsä ja jäädä laivaan samalla.
Äiti tarttui Anttia napinläpeen ja veti hänet muista vähän erilleen.
--Pane sinä palttoosi kiinni, Antti ... nyt tuulee niin kylmästi... Jos
laivassa nouset kannelle, niin ota turkki hartioillesi. Mutta missä on
sinun kaulaliinasi?
--Siellä se on jossain ... en minä tiedä.
--Ja kirjoita sinä ainakin kerta viikossa, jos et joka postissa ennätä.
--Kyllä minä kirjoitan.
--Ja koeta nyt, Antti, elää niin säästäväisesti kuin mahdollista, kun
pappa tahtoo niin tarkkaa tiliä... Sinun on ehkä vaikea panna kirjaan
kaikkia pikkumenoja, niin tässä on sinulle vähän käsirahaa, joita minä
olen säästänyt ... jos sattuu mielesi tekemään leivoksia tai jos tarvitset
jonkun rusetin tai jonkun...
Mutta silloin lyödä kalahti kieli kellon laitaan kolmannen kerran, ja
kiireesti sai äiti pistetyksi paperikäärön Antin käteen.
Sitten sulki hän Antin hellään syliinsä. Ripustautui hänen kaulaansa ja

puristi, tahtomatta koskaan heittää. Hän olisi melkein tahtonut pitää
häntä kiinni niin kauan, että laiva olisi ehtinyt jättää... Nyt hän menee,
lähtee ulos suureen maailmaan, kuka tiesi minkälaisia kohtaloita
kokemaan! Ja äiti tavoitti suutelemaan poikaansa, kohosi varpailleen ja
koki kurkottautua hänen huulilleen. Mutta poika vältti. Hän piti itseään
jo liian suurena suudellakseen äitiään näin kaikkien nähden. Ja pudisti
sentähden vain hätäisesti sekä hänen kättään että muiden käsiä ja
kiiruhti huojuvaa kulkulautaa myöten laivaan.
Pekka heitti hellemmät jäähyväiset heille kaikille, kiitti ja kumarsi
matkalle toivotetusta onnesta ja koki pusertaa harmaista,
matalapohjaisista silmistään syviä silmäyksiä jokaiseen, jonka kättä hän
puristi.
--Otta landgongi pois! huusi kapteeni, ja se kiskaistiin laivasillalle
melkein Pekan jalkain alta.
Antti nousi komentosillalle ja koetti seisoa siellä niin, että hänen
asentonsa näyttäisi siltä, kuin hän olisi aikuinen mies. Äidin liiallinen
hellyys, isän vakavuus ja varmuus ja sisarien suojelevat silmäykset, ne
olivat tähän saakka estäneet hänen rinnassaan asuvia aikamiehen
tunteita oikein vaikuttamasta. Mutta nyt seisoivat holhoojat tuolla
alhaalla pieninä ja voimattomina. Hän seisoi täällä, ylempänä heitä,
lähtemässä, itsenäisen miehen merkki otsassa. Vasen käsi oli taskussa
ja oikea poveen pistettynä. Nenäliinan nurkka yhä piipotti rintataskusta
esille.
Laivaa siirrettiin ulommas, ja juopa laidan ja laivasillan välillä suureni
yhä.
Alhaalta kuului vielä ääni huutavan:
--Antti, muista nyt, mitä olen sanonut!--Hyvästi Antti! Hyvästi,
Antti!--jota seurasi melkein epätoivoisen kiihkeä nenäliinan huiskutus.
Pekka raivosi vastaan omalla nenäliinallaan, juoksi kantta pitkin,
nosteli lakkiaan ja nyökytteli päätään. Antti ei tehnyt yhtään mitään.
Hän pysyi liikkumatonna perämiehen vieressä ja koskettihan vain pari
kertaa lakkinsa lippaa.
--Huiskuta sinäkin, Antti, etkö näe, kuinka kaikki muut huiskuttavat!
Silloin täytyi Antinkin vetää nenäliinansa esille. Vitkaan kohotti hän
sitä pari kolme kertaa ja pisti sitten taas taskuunsa.
»Ilma» oli lähtenyt laituristaan samaan aikaan ja mennä suhkasi jo
täyttä vauhtia