Helsinkiin | Page 3

suuremman ja hitaamman laivan keulan editse.

--Hyvästi Pekka ja Antti! huudahti yht'äkkiä sulava naisääni »Ilmasta».
Alma, Pekan sisar, seisoi siellä solakkana »Ilman» perässä, piteli
viiritangosta ja liehutti hänkin toisella kädellä valkoista liinaa. Pekka
alkoi heti kohta riehua sinnepäin; mutta Antti koetti kohottaa lakkiaan
niin kohteliaasti kuin suinkin.
Alma oli se, johon hän oli ollut onnettomasti rakastunut ja oli vieläkin.
Se oli ikävä, surullinen juttu, siksi oli hän nyt jäykkä kaikille, siksi hän
ei voinut olla hellä omaisilleenkaan, sentähden halusi hän päästä
vapauteen, ja sentähden »halveksi hän koko maailmaa.» Nyt poistui
hän tuonne pohjoiseen, Antti lähti etelää kohti. Heidän tiensä erosivat,
erosivat ikuisesti. Ja kun valkoinen höyrypilvi yht'äkkiä laski »Ilman»
piipusta ja peitti vaippaansa koko peräpuolen laivaa ja Almakin sinne
katosi, niin olisi Antin tehnyt mieli levittää kätensä ja huudahtaa
katkera »haa!» Mutta kun kapteeni samassa komensi koneen täyteen
työhön ja kun propelli perän alla särpäisi vettä rintansa täydeltä ja laiva
nytkähtäen ojensihe menemään, niin vaihtui mieliala samassa niinkuin
sen, jota yht'äkkiä pudistetaan hereille pahasta painajaisesta. Antin
rinnassa hyppäsi riemun tunne päällepäin, riippumattomuus riipaisi
mukaansa ja tuntui siltä, kuin elämä nyt vasta olisi oikein irtautunut
luistamaan.
--Nyt se meni, huokaisi äiti rannalla, josta ei lähtenyt, ennenkuin laiva
katosi Väinölänniemen taa. Valkoista höyryä näkyi vielä hetkinen
puiden yli, ja sitä hän astuessaan rantatoria piti vielä silmällä, kunnes
sekin katosi.
Äänetönnä poistui perhe rannasta. Isä astui edellä, kalkutellen
rautapääkepillään katukiviin. Vähän jälempänä kulki nuorempi sisar,
mutta vanhempi odotti äitiä ja käveli hänen kanssaan rinnan. Ei kukaan
virkkanut sanaakaan. Isä ei tavallisesti juuri milloinkaan puhunut,
nuoremmalla sisarella oli omat syynsä äänettömyyteen, ja vanhempi
sisar oli vaiti siksi, että äitikin oli vaiti.
Sillä tavalla palasivat he asuntoonsa. Pääovi oli kiinni, ja isä ja Anna
jäivät odottamaan, että tultaisiin avaamaan. Odottaessaan piirteli Anna
hajamielisesti kuvioita pihahiekkaan päivävarjonsa kärellä, ja isä, joka
oli hyvin järjestystä rakastava, määräsi, että havut rappujen edessä ovat
uudistettavat. Äiti meni vanhemman sisaren kanssa keittiön ovesta ja
lähetti piian päästämään kamreeria ja neitiä.
Vähän sen jälkeen he söivät aamiaisensa, jotenkin ääneti senkin. Ei

kuulunut muuta kuin: »saanko voita?» Ja »tahtooko pappa vielä
maitoa?» Ja sitten alkoi tavallinen jokapäiväinen elämä. Isä istui
työhuoneessaan kirjoitellen, ja muuttautui sieltä virastoonsa
kirjoittelemaan. Sisaret asettuivat kamariinsa, jonka ikkunat antoivat
torille, ja kutoivat nenänvarsi suorana pitsiään kumpikin. Silloin tällöin
katsahdettiin kadulta heihin ja he katsahtivat kadulle, rihmaa kerältä
vetäessään.
Äiti oli vähän aikaa edeltä puolenpäivän makuukamarissaan. Kun hän
sieltä tuli puolipäiväkahvia laittamaan, olivat hänen silmänsä
itkettyneet, ja hän huokasi silloin tällöin syvästi. Koko perheessä
vallitsi sinä päivänä tavallista syvempi totisuus, kunnes vähitellen
totuttiin siihen niin, ettei sitä enää niin huomattu.

II.
Sill'aikaa oli Antti laivallaan jo aloittanut uuden elämän. Hän oli
täydessä menossa Helsinkiin.
Jo keväällä oli hän päättänyt aloittaa uuden elämänsä. Hänen toverinsa
olivat vakuuttaneet, että niin pian kuin saavat valkolakin päähänsä,
alkavat he oitis elää uutta elämää. Ylioppilaaksi päästessä tapahtuu
käännekohta heidän elämässään.
Koko kesän oli Antti odottanut sitä käännekohtaa. Mutta ei sitä
kuulunut. Perheessä ei häntä kohtaan tapahtunut mitään muutosta. Äiti
ja sisaret kohtelivat häntä niinkuin ennenkin, ja isä tahtoi ihan kuin
tahallaan osoittaa, ettei hän pitänyt häntä sen suurempana herrana kuin
ennenkään. Siinä suhteessa ei siis ollut mitään käännekohtaa
huomattavana.
Oli se kuitenkin toisella tavalla tulemaisillaan. Näihin aikoihin hän
rakastui »totisesti ja vakavasti» Almaan,
Jo koulussa ollessaan oli hän ollut rakastunut, mutta ei vielä »totisesti
ja vakavasti.»
Ensi kerran tapasi rakkaus hänet viidennellä luokalla ollessa. Viides
luokka vastasi entisen kimnaasin ensimmäistä luokkaa. Kimnasisteista
kävi koululaisten kesken kertomuksia, että heistä melkein jokainen oli
ollut kihloissa. Siitä puhuttiin ihmetyksellä ja kummastuksella. Antti
joutui vertailemaan itseään ja heitä, eikä tahtonut viidennelle luokalle
tultuaan saada rauhaa siltä ajatukselta, että hän, vaikka jo sai käydä
arpajaisissa ja iltahuveissa, ei ollut edes rakastunut. Olisi hän suonut

olevansa kihloissakin. Mutta mitäs nykyajan naiset! Ne tietysti vain
laskevat vuosia, milloin pääsevät rouviksi. Uskollista, uhraavaa,
odottavaa rakkautta ei enää ole olemassa, sitten kun kimnaasi muuttui
lyseoksi. Sen sai Antti kokeakin, kun hän rakastui kaupungin
kauneimpaan tyttöön, joka usein kävi sisarien luona. Vaikka hän käveli
joka päivä rakastettunsa ikkunan alaitse, vaikka pyysi häntä joka
tanssiaisissa toiseen franseesiin eikä sitten koko iltana tanssinut muiden
kuin sisariensa kanssa, tai jos tanssi, niin jonkun kaikkein rumimman
kanssa ja sillä välin pihtipielen takaa tuijotti, ei hän kuitenkaan
saavuttanut vastarakkautta.
Välistä hän kyllä luuli, että ihanne oli häneen ihastunut, välistä hän oli
siitä aivan varmakin, sillä ihanne kuunteli häntä hyvin ystävällisesti,
kun hän kertoi kouluoloistaan. Ja niistä hän tavallisesti aina kertoi.
Mutta sitten saattoi tyttö yht'äkkiä tulla hajamieliseksi, katsella aivan
toisaanne päin ja kysyä huolettomasti, mitä se olikaan kuin herra
Ljungberg oli kertonut ... suokoon anteeksi ... mutta hän ei kuullut.
Antti uudelleen kertomaan kiltisti ja sydän solmulla samaa asiaa,
vaikka ymmärsi, ettei se ollut ollenkaan mitään erinomaista ja vaikka
kertoessa kyllä huomasi, että tyttö seurasi silmillään erästä nuorta
tanssivaa maisteria. Ne kertoivat, että maisteri oli rakastunut tyttöön ja
tyttö maisteriin, mutta sitä ei hän uskonut. Hän oli vihoissaan ihmisille,
jotka eivät