Helsinkiin

Helsinkiin

The Project Gutenberg EBook of Helsinkiin, by Juhani Aho This
eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Helsinkiin
Author: Juhani Aho
Release Date: October 2, 2004 [EBook #13580]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
HELSINKIIN ***

Produced by Tapio Riikonen

HELSINKIIN
Kirj.
Juhani Aho
WSOY, Porvoo, 1920.

I.
Kuopion rannassa soivat lähtevien laivain kellot jo toiseen kertaan.
»Elias Lönnrot» oli isoin ja komein laiva, joka vei matkustajia etelään
päin, Helsinkiin ja muuanne, ja sen kello aloitti ensiksi. Sen soidessa

yhtyivät soimaan pienempäin laivain kellot, ja ne helistivät yht'aikaa,
kilvan keskenään.
Oli sunnuntai-aamu, jolloin joutilas väki vartavasten tulee rantaan
katsomaan, ketä lähtee. He tulevat kiireissään yli satamatorin, ovat
hommassa, niinkuin olisi heillä pelko myöhästymisestä. Laivasillalle
tultua katsellaan tuikeasti ja terävästi, niinkuin olisi asia jotain tavata.
Mutta sitten rauhoitutaan ja asetutaan vähän taammaksi tarkastamaan
niitä, jotka ovat lähtevän näköisiä.
Antti oli ylioppilas. Hän oli suorittanut tutkintonsa mennä kevännä ja
oli nyt lähdössä ensi lukukaudekseen Helsinkiin lukemaan. Hän seisoi
laivasillalla lähellä kulkulautaa. Päässä oli valkoinen rutistumaton,
sisarien puhtaaksi pesemä ylioppilaslakki ja kaulassa riippui nahkainen
matkalaukku, hiukan takana päin vasemman lanteen käänteessä. Palttoo
oli nähtävästi uusi, eilen räätälistä saatu, samettikauluksinen, ja
pienestä rintataskusta piipotti punaraitainen nenäliina, joka juuri kotoa
lähdettäessä oli siihen siististi ja varovasti hypistetty.
--Kuule, Antti, eiköhän sinun jo pitäisi nousta laivaan ... se saattaa
lähteä, ja sinä ehkä jäät ... jos ne ottavat pois laudan...
Se oli hänen äitinsä, joka häntä laivaan kiirehti. Koko perhe oli tietysti
saattamassa, nimittäin isä, äiti, kaksi sisarta ja muutamia sukulaisia ja
tuttavia. He seisoivat ahtaassa ryhmässä Antin ympärillä ja odottivat
vain kellon kolmatta kalahdusta, joka aina tuntui viipyvän niin kauhean
kauan.
Antti oli nähtävästi pahalla tuulella. Otsa rypyssä ja olkapäitään
hermostuneesti kohotellen seisoi hän äitinsä vieressä syrjittäin häneen.
Äiti oli pieni, matala ja hento eikä ylettynyt poikaansa kuin parahiksi
kainaloon. Levottomana ja huolekkaana koetti hän kuitenkin saavuttaa
häntä edes silmiin näkemään. Mutta ne harhailivat sinne tänne yli
väkijoukon, eikä äiti tahtonut saada pojan huomiota puoleensa, jonka
olisi viimeisellä eron hetkellä halunnut kokonaan omistaa.
--Ketä sinä, Antti, katselet? Onko sinulla siellä joku, jota tahdot tavata?
--Ei ole.
Antti käänsi kasvonsa toisaanne päin haihduttaakseen noita, jotka
seurasivat jokaista hänen liikettään ja kasvojensa värettä. Mutta vähän
ajan päästä kiintyi hänen huomionsa kuitenkin taas sinne, missä oli
väkeä kokoontunut toiselle laivasillalle »Ilman» lähtöön.
--Muistitko, Antti, ottaa kalvokkaat käteesi?--Eihän sinulla niitä

olekaan!
--Kuinka minä niitä nyt käteeni?
--Minkä tähden et ... järvellä tuulee niin kylmästi avonaiseen hihaan ...
vaan ehkä sinä oletkin salongissa ... olekin vaan salongissa, Antti!
--Kyllä, kyllä!
--Miksi sinä, Antti, olet niin kärsimätön? sanoi äiti vähän
loukkaantuneena.
--Mutta minkä tähden et sinäkään anna sen olla rauhassa? murahti
siihen isä, joka seisoi toisella puolen Anttia ja oli tyytymätön siitä, ettei
odotus loppunut.--Tottahan tuollainen iso poika jo katsoo itsensä ...
etkähän sinä sen perässä enää kuitenkaan saata sen pitemmälle hypätä.
Äidin leuka alkoi yhä tiheämmin vavahdella, ja hän koki turhaan niellä
itkuaan. Sisarienkin silmät rupesivat kostumaan, eikä nenäliinoja enää
pantu taskuun. Anttia tämä hellyys hävetti, eikä hän tuntenut
vähintäkään sääliä äitiänsä kohtaan, pikemmin harmia. Hän olisi jo
mennyt laivaan, ellei äiti olisi tarttunut hihaan ja pidellyt sitä kuin
pihtien välissä.
Ei kukaan puhunut pitkään aikaan. Ympärillä vain kuhisi ja kihisi
ihmisiä, jotka yhtämittaa survivat milloin selkään milloin kylkeen.
Joutilaita kokoontui yhä enemmän, ne jäivät seisomaan siihen
kerroksittain tukkien tien toisilta, joilla oli asiaa mennä ja tulla. Ajurien
kärryt kolisivat, hevosten kaviot kalkkoivat kiviseen tantereeseen, ja
yhä uusia ajoi kaupungista. Kapsäkeillä, kirstuilla, kohverteilla ja
kaikenlaisilla kapineilla sälytetyitä kärryjä peruutettiin aivan laivasillan
reunalle, ja siitä tavarat mätettiin laivaan. Kapteeni hääri edestakaisin ja
huusi ja komensi heikonlaisella suomenkielellä. Ja laiva puhkui
malttamattomuudesta. Piipuista ja kupeessaan olevasta reiästä puhalsi
se valkoista höyryä, joka peitti peräpuolen sakeaan pilveen. Konekin jo
hiljaa käydä jyskytteli, koetteli voimiaan, ja köydet olivat pingollaan
kuin juoksuhaluisen syöttilään ohjakset, jota ajaja ei päästä menemään,
mutta joka hirnahtelee ja kuolaimiaan pureskellen jalkojaan nostelee.
Sitä katselivat siinä Antti, hänen isänsä ja sisaret, ajattelematta, mitä
katselivat. Mutta äiti vain katseli Anttia.
Isä oli pienenlainen, vähän kumarahartiainen mies, ja hänen palttoonsa
kaulus oli pystyssä. Kädessään oli hänellä päästään koukistettu meren
ruoko. Sisaria oli kaksi, jotenkin yhdennäköisiä. Molemmat he olivat
puetut aivan samanlaisiin vaatteisiin. Vanhempi oli vähän vakavamman

ja kuivemman näköinen. Nuoremmassa sitä vastoin näkyi vielä tuota
notkeutta ja mehua, joka on ominaista kaksikymmenvuotiaalle, mutta
joka pikkukaupungeissa tavallisesti niin pian haihtuu.
Yhdessä kohden seisominen kävi hänelle ikäväksi ja hän kääntyi
puhelemaan erään »hyvän ystävänsä» kanssa.
--Sinun veljesi menee Helsinkiin? kuuli Antti ystävän sopottavan.
--Niin hän menee.
--Tuleeko hän jouluksi kotiin?
--Kyllä hän tulee.
--No, onko sinulla ikävä häntä?
--Kyllä tuntuu tyhjältä, kun hän on poissa.
--Eikös sinulla ole muitakin