Helgelannin sankarit | Page 7

retken rauha vai surma! (ripeästi toisille). Eespäin
kaikki, juhlalle Gunnar'in taloon! (menee DAGNY'N kanssa oikealle;
TOISET seuraavat).

Toinen näytös.
(_Juhla-huone *Gunnar Hersen* luonna. Ulosvievä ovi on perällä:
pienempiä ovia sivuilla. Etualalla, vasemmalla, suuri kunnia-istuin, sitä
vastapäätä, oikealla, pienempi. Keskellä lattiaa palaa tuli muuratulla
koroituksella. Perällä, kummallakin puolen ovea, koroituksia naisia
varten. Kummastakin kunnia-istuimesta, seiniä myöten, perälle saakka
kaksi pitkää pöytää, penkit kummallakin puolen niitä. Ulkona pimeä;
rovio valaisee tupaa_).
(HJÖRDIS ja DAGNY tulevat oikealta).
DAGNY. En, Hjördis, min' en ymmärrä sinua; nyt olet näyttänyt
minulle koko tilanne ja talonne; min' en ymmärrä, mitä sinulta puuttuu;
ja kaikki mitä sinulla on, on kaunista ja oivallista; -- kuinka saatat siis
valittaa?
HJÖRDIS. Hm, sulje kotka häkkiin, saat nähdä se pureksii puikkoja,
olkoot ne sitten joko raudasta tai kullasta.
DAGNY. Yhdessä kohdin olet sinä minua rikkaampi; sinulla on Egil,
pikku poikosesi.
HJÖRDIS. Parempi olisi, jos ei mulla olisi yhtään jälkeistä, kuin että
tuo yksikin on häpeässä syntynyt.
DAGNY. Häpeässä?

HJÖRDIS. Etkö muista, mitä isäs sanoi? Egil on jalkavaimon poika;
niinpä hänen sanansa kuuluivat.
DAGNY. Raivoisan lauseista ei pidä huolia.
HJÖRDIS Miks'ei; Örnulf oli oikeassa; Egil on hento; kyllä, näkyykin
että hän on äpärä-lapsi.
DAGNY. Hjördis, kuinka saatat sinä -- --!
HJÖRDIS (huomaamatta sitä). Siten imee häpeä itsensä vereen, kuni
kärmeen myrkky. Kunniallisissa sankarlapsissa on toisenlaista malmia;
minä olen kuullut tarinan eräästä kuningattaresta, joka neuloi koltin
poikansa ihoon; eikä lapsi edes silmäänsä räpäyttänyt (_ilkeällä
katsannolla_). Dagny, samalla tavoin koetan minäkin Egil'iä!
DAGNY (kauhistuen). Hjördis! Hjördis!
HJÖRDIS (nauraen). Hahaha! Luulitko tarkoittavani totta? (_muuttaa
äänensä_). Mutta usko; jos tahdot, minua ahdistaa välin kummallinen --
kummallinen, kiusaava halu mokomiin tekoihin; se lienee sukuperäistä,
-- sillä minun sanotaan olevan jötun'in sukua. -- No, istuhan, Dagny;
sinä olet matkustellut kaukana, ylt'ympäri näinä viitenä, vuotena; --
sanoppas -- kuninkaidenkin luona kai useasti vierailit?
DAGNY. Usein kyllä, -- erittäinkin Aedhelstan'in luona Englannissa.
HJÖRDIS. Ja sua korkiasti kunnioitettiin kaikkialla; istuit ylimmäisenä
pöydässä?
DAGNY. Sehän tietty. Sigurd'in vaimona -- --
HJÖRDIS. Niin, niin kai, -- Sigurd on kuuluisa mies -- vaikka Gunnar
onkin häntä kuuluisampi.
DAGNY. Gunnar?
HJÖRDIS. Yhden työn teki Gunnar, johon ei Sigurd tohtinut ryhtyä; --
no, mitäpä siitä; -- mutta sanoppas, kun Sigurd oli viikinki-retkillään ja

sinä seurasit häntä, -- kun kuulit kalpojen kalskeen tulisessa taistelossa,
kun purppura-punainen hurme laivan kannelle pirskahteli, -- eikö
syntynyt mieleesi voittamaton himo taistelemaan miesten rivissä, etkö
pukeutunut sota-asuun, etkö tarttunut aseihin?
DAGNY. En milloinkaan! Mitä ajattelet? Minä, nainen?
HJÖRDIS. Nainen, nainen, -- hm, ei kenkään tiedä, mitä nainen mahtaa!
-- No, yhden seikan voit toki mulle sanoa, Dagny; sillä sinä sen
varmaan tiedät: Kun mies syleilee naista, jota se rakastaa, -- onko totta,
että naisen veri silloin tuliseksi muuttuu, hänen povensa rauhattomasti
kohoilee, hän uinahtaa eriskummaisen sulon valtaamana?
DAGNY (punastuu). Hjördis, kuinka saatat -- --!
HJÖRDIS. No mutta, sanohan toki -- --!
DAGNY. Varmaan sinäkin sen olet saanut tuntea.
HJÖRDIS. Olen, yhden kerran, yhden ainoan kerran; sinä yönä, jolloin
Gunnar oli luonani huoneessani; hän puristi minua syliinsä, niin että
rautapaita ratkesi ja silloin, silloin --!
DAGNY (huomaamatta). Mitä! Sigurd --!
HJÖDIS. Sigurd? Ken puhuu Sigurd'ista? Minä puhuin Gunnar'ista, --
sinä yönä, jolloin nais-ryöstö -- --
DAGNY (malttaen). Niin niin, muistan, -- minä tiedän -- --
HJÖRDIS. Se oli ainoa kerta; en milloinkaan, en milloinkaan
sittemmin ole moista autuuden suloa tuntenut! Minä luulin itseni
lumotuksi; sillä -- että Gunnar niin taisi naista syleillä, sitä --
(_keskeyttää, katsoo Dagny'yn_). Voitko pahoin? Minusta sinä sekä
kalvenet että punastut!
DAGNY. En suinkaan, en suinkaan!
HJÖRDIS (siitä huolimatta). Ei, hauskaan retkeilyyn olisi mun pitänyt

päästä; se olisi ollut parempi mulle ja -- ehkä meille kaikille. Se olisi
ollut todellista, nautinto-rikasta elämää! -- Etkö kummastele, Dagny,
tavatessasi minut vielä hengissä täällä? Etkö pelkää olla minun
kanssani kahdenkesken tuvassa, nyt kun on pimeä? Eikö juolahda
mieleesi, että minä muka olen kuollut jo aikoja sitten, ja että nyt
ainoastaan minun haamioni puhuttelee sinua?
DAGNY (häntä alottaa vähän kamottaa). Tule -- menkäämme --
toisten luo!
HJÖRDIS (tarttuu häntä käsivarteen). Ei, jää toki! Dagny, käsitäthän
sen, että ihminen voipi elää, hiuduttuaan täällä viisi yötä pitkän pitkää.
DAGNY. Viisi yötä?
HJÖRDIS. Täällä pohjanperällä on joka yö talven pituinen. (_äkkiä
toisella äänellä_). Älä toki luule muuta, kuin että täällä on ylen kaunista!
Täällä voit nähdä näkyjä, joita et Englannin kuninkaan-kartanoissakaan
nähnyt ole; -- me olemme yhdessä, kuni siskot ainakin, sen aikaa kuin
vierailet luonani; me menemme meren rantaan, kun raju-ilma nousee;
saat nähdä aaltojen hyrskyvän vuoren-seinää vastaan, entävän korkeille
kallioille, kuni valko-harjaiset hevoset, -- ja valaskalat sitten etäällä,
ulapalla tuolla! Ne ryntäävät vastakkain, kuni haarniskoidut sankarit!
Haa, kuinka riemuisaa olisi noitana istua valaskalan selässä, ratsastaa
meret halki, synnyttää myrskyjä ja raju-ilmoja sekä loihtu-lauluilla
viekoitella miehiä meren syvyyteen!
DAGNY. Hyi, Hjördis, kuinka voit puhua noin!
HJÖRDIS. Osaatko sinä laulaa loihtu-lauluja, Dagny?
DAGNY (kammolla). Minä!
HJÖRDIS. Niin, minä vain luulin, sillä -- miten sinä Sigurd'in
viekoittelit?
DAGNY. Häpeällistä lausut sinä minusta; senvuoksi menen pois!

HJÖRDIS (estää häntä). Leikistä suuttuen! Ei, kuulehan