Canzio; Selman juonet | Page 4

iltana niin kauniina kuin t?m? kaiketi tuntee teid?n sielunne korkean hekuman, koska k?yskelette n?iss? lehdoissa.
Angelo. Eteenki jos tapahtuu se seurassa niin armaitten impien kuin ne, jotka seisovat edess?ni nyt.
RACHEL. Se tapahtukoon. T?ss? on k?teni.
ANGELO. Ihanata! Te saatatte mun onnelliseksi yli m??r?n t?n? suloisena iltana teid?n laaksossanne.
MARIAMNE. Te, herra Claudio, mulle suotte teid?n k?sivartenne.
CLAUDIO. Te tied?tte kuinka kernaasti. (Antaa h?nelle k?sivartensa)
RACHEL. Ja n?inp? kuluu aikamme hauskasti vartoissamme Canzioo.
VARRO. H?n tulee, paikalla on poika t?ss?. Min? rienn?n laramaan tykki?ni tervetuliaissalvaksi nuorelle meriupseerille Neapelista ja rakennanpa viel? yhteisen, maittavan maljan. Nyt hyv?sti hetkeksi! (Menee oikealle)
RACHEL. Hyv?sti, set?mme! Me tulemme pian. (Poistuvat perilt?.--Canzio ja Marcia tulevat vasemmalta)
CANZIO. Nyt ollaan perill?, s? kaunis pakolainen. Tuo linna tuossa vuoren rinteell? on mun isieni ikivanha linna. Se on mun kotoni, s? ylev? nainen, mun poistumaton perint?ni, mun oma valtakuntani, jossa vallitsen kuninkaana. Te etsitte suojaa, t?ss?p? nyt avetaan etehenne yst?v?llinen vapakaupunki, jossa oleskelkaat ilman murhetta ja huolta niinkauvan kuin onnenne sen vaatii.--Nimeni on Canzio, ja, niinkuin sanoin, tuon huoneen is?nt?; ei ?iti? mulla, eik? is??; h?nen surmasi hirmuinen Flaminia, ry?v?ri Vincention vaimo.
MARCIA. (Eriks.) Haa, jos tiet?isit! (A?neens?) Min? kiit?n teit? tarjotun turvan edest?, korkeasukuinen herra.
CANZIO. Vaimo, min? ainoastaan teen teit? kohtaan l?himm?isen velvollisuuden. (Erikseen) Mutta h?n on kaunis, kaunis kuin myrskysen p?iv?n pyh?, punertava aamu. H?n mun sieluni saattaa houreeseen ja hoipertelemahan houreessansa. Mik? taivaallinen kuva!
MARCIA. (Eriks.) Sin? kaunis nuorukainen! Sun ylpeill? huulillasi v?ikkyy viehkeilev?, juhlallinen haaves ja yhtaikaa s?teilee sun silmist?s hehkuva lempi ja sankar-uhkaus; ja sun hopeakelme?ll? otsallas, mik? majesteetillinen nero vallitsee siell?, ihana nuorukainen!
CANZIO. Rohkeasti, jalosti katsahtava nainen, te kutsutte itsenne Marciaksi, mutta suokaat mulle toki, jos teit? miellytt??, jotakin tietoa teid?n kodosta ja suvusta.
MARCIA. Olette kaiketi kuullut Albericuksesta Parmassa?
CANZIO. Se hurjap?inen mutta urhollinen republikani, joka viimein tuomittiin valtakunnan kiroukseen ja pakeni pohjoiseen Afrikaan?
MARCIA. Sama vapauden sankari, jonka luut nyt valkenevat Saharan sannassa. Mutta h?nell? oli my?s kihlattu, joka seurasi h?nt? maanpakoon kuin uskollinen morsian.
CANZIO. Ja h?nen nimens? oli Marcia, kaunis kuin taivasten kuninkaatar, niinkuin olen lukenut sanomissa. Kaikki soveltuu siis oivallisesti yhteen. Te olette t?m?n sankarin nuori, mutta paljon v??ryytt? ja kurjuutta k?rsiv? leski?
MARCIA. T?ss? seisoo h?n k?yh?n? ja turvatonna edess?nne. Min? seurasin h?nt? pois is?imme maasta, ja me vaelsimme halki Corsican ja Sardinian, jossa er?s munkki vihki meid?n mieheksi ja vaimoksi. Siit? yli meren kulki tiemme taasen helteisen Afrikan mannermaahan, ja siell? elelimme Sarasenein kumppaneina kiertoessa seittem?n pitk?n vuoden. Mutta kuukausi on tuskin mennyt, koska mieheni kaatui er??ss? ?isess? taistelossa, ja lep?? nyt hietasen peitteen alla. Sillon katsoin parhaaksi, paeta takasin entist? kotoani kohden: l?ksin Farinan niemest? Sicilian saareen ja siit? saavutin vihdoin Italian ihanan rannan. N?in olen nyt vaeltellut yksin, ylenannettuna; ja tahdoinpa jo melkein raueta alas, kohtaissani teid?n.
CANZIO. Ole terve tultuas mun linnaani ja viivy siell? vaihka ijankaikkisesti j?ljell?. Min? otan sinun siipieni suojaan, huolimatta ehk? her?t?nki musta-kivun raivottaret huoneessani.
MARCIA. (Eriks.) Kauneuteni vaikuttaa, sen huomaan, ja min? taidan viel? peri? taivaallisen onnen. (??neens?) Siis vartoo teit? huoneessanne morsian?
CANZIO. Jonka unohdan, jaa, sen olen jo tehnyt, t?ll? hetkell? sen tein. Ja t?t? mieleni leimauksen pikaista k??nn?st? ei tule juuri ihmetell?; sill? morsiamen mulle m??r?si kerran lapsekas sis?r, jonka toimesta m? kihlattiin, koska itse viel? olin melkein lapsi, koska elon taistelot ja murhe eiv?t olleet viel? avanneet syd?mmeni l?hdett? mahdolliseksi vastaanottamaan oikeata lempe?, se l?hettil?s jumalten juhlasta. Niin, t?m?n sataman ohitse nyt purjehdin, koska onpi n?kypiiriss?ni toinen, moninkerroin kauniimpa, ja lupaa onnen, jonka ihanuus py?rrytt??. Mutta jos nyt t?m? eteheni teljet??n, niin menk??n sitten alukseni tuulien valtaan, kunnes haaksirikossani alas pimeyteen vaivun.--Mutta miksi seisomme t?ss?? Mihen on uneksuva aatokseni eksynyt? Noo, olkaat terve tultuanne mun huoneeseeni, suojaton, ihana vaeltaja!
MARCIA. Ah! kuinka taidan kerran maksaa teid?n hyvyytt?nne?
CANZIO. Siit? olkaat ilman murhetta, jota karmea Onnetar jo kylliksi on ammentanut teid?n syd?mmeenne. Olettehan turvaton pakolainen ja poveanne painaa viel? rakkaan yst?v?n kuolema; niin, kenties yst?v?n, jota ette koskaan unohda ja kerran olletta liittoa teid?n v?lill?nne.
MARCIA. H?nt? rakastin kovin, mutta, ihmeellist?! miksi t?ll? hetkell? h?nen kuvansa himmentyy muistostani? M? kurja j??n siis yksin oljentelemahaan my?skin haavekseni valtakunnassa. Kuitenkin, nyt olen ilman vaaraa ja teid?n ritarillisessa huomassanne. Mutta mik? hetki on t?m?? En ymm?rr?; mun mieleni hourii. Tai onko t?m? kiitollisuuden tunne, joka k?rsimykseni syvyydest? kohoo yl?s ymp?rkietooksensa teid?n pelastavan enkelin kuvaanne? Jaa, niinp? kovan onnen tytt?ren povessa nyt leimuu kiitollisuuden pyh? liekki sit? miest? kohtaan, joka tarjoi h?nelle armaan suosionsa, ett? t?m?n miehen jalkain juureen h?n kaiken onnensa, syd?mmens?, hengens?, sielunsa ja ruumiinsa altiiksi panis.
CANZIO. Vaiti! H?n taitais kerran ottaa sanastanne kiinni.
MARCIA. H?n on teid?n orjanne.
CANZIO. Hyv?! Nyt l?htek?mme kohden linnaa tuolla.
MARCIA. Mutta erotkaamme ensin, kunnes huomisp?iv? koittaa. Kuulkaat: yksin te l?htek??t kotianne, min? viivyn vuorilla t?m?n ihanan y?n, mutta aamun valjetessa kolkutan portillenne suojanetsij?n?; ja kenk??n ei tied? ett? olemme kohtauneet ennen.
CANZIO. Tekisimmek? niin? Ei; vaan k?si k?dess? ja kainostelematta k?yk?mme esiin.
MARCIA. Herra, sit? emme tee. Suokaat tapahtua niinkuin tahdon.
CANZIO. Teid?n ryhtinne, niin komea ja arvoisa kaiken kovan onnenne keskell?, mun saattaa kummastumaan. Noo, olkoon