Avojalka | Page 7

niin kauan pid?tt?? hengityst??n, sit? en min? voi tehd?". Ja kun kotona hiljaisina talvi?in? musta Maranna kertoeli s?ihkyvi? ja peloittavia noitasatuja, silloin sanoi Amrei usein, syv??n huo'aten, kun satu oli loppunut: "Voi Maranna, nyt mun t?ytyy heng?ist?; sen aikaa kuin te juttelitte, t?ytyi minun pid?tt?? hengityst?ni".
Eik? tuo ollut merkki syv?st? imeytymisest? kaikkiin seikkoihin ja kumminkin taaskin osoite niiden vapaasta huomaamisesta ja eritt?inkin omasta suhteesta siin??
Mutta parasta on, ett? lapsiin vaikuttavat alkeisvoimat, jotka eiv?t kysy: mit? siit? tulee?
Kukaan ei pit?nyt suurta lukua Amreista, ja t?m?n k?vi haaveksiminen mielens? mukaan, ja ainoastaan opettaja virkkoi kerran kunnallisneuvoskunnan kokouksessa, ettei h?n ole viel? semmoista lasta n?hnyt: se on ynse? ja n?yr?, haaveileva ja valpas. Pikku Amreissa her?si tosiaankin jo aikaiseen kaiken lapsellisen unohduksen ohessa itseper?isyyden tunne, tunne puolustustilasta maailman suhteen, sen hyvyytt? ja pahuutta vastaan; Dami sit? vastoin tuli pienimmist?kin syist? itkien sisarellensa valittamaan. H?n s??li aina itse?ns?, ja kun voittosilla oltaessa toverit kaasivat h?net maahan, niin vaikeroi h?n: "Niin, sent?hden minua ly?d??n, kun olen orpo. Voi jospa sen tiet?isi is?ni, ?itini!" ja sitten h?n itki kahta katkerammin k?rsim??ns? v??ryytt?. Dami vastaanotti kaikilta ihmisilt? sy?mist? ja tuli siten ahnaaksi, sill? v?lin kuin Amrei tyytyi v?h??n ja tottui sill? tavoin erinomaisen kohtuulliseksi. Rajuimmatkin pojat pelk?siv?t Amreita, vaikk'ei tiedetty, mill? muotoa h?n olisi voimaansa n?ytt?nyt; Damin ajoi sit? vastaan pakoon pieninkin poika. Koulussa oli Dami aina leikkis?, h?n heilutteli jalkojaan ja k??nteli lukiessaan lehtien kolkkia. Amrei sit? vastoin oli aina siivolla ja hiljaa, mutta usein h?n itki koulussa, ei itse saamainsa rangaistusten t?hden, vaan aina kuin Damia rangaistiin.
Paraiten taisi Amrei huvittaa Damia, antamalla h?nelle arvoituksia. Aina viel?kin istuivat lapset usein rikkaan holhojansa talon l?hell?, milloin vaunujen kohdalla, milloin leivin-uunin luona, l?mmitteleiden sen ulkopuolella, varsinkin syksyll?. Ja Amrei kysyi: "Mik?s parasta leivin-uunissa?"
-- "Tied?th?n, etten min? mit??n osaa arvata", vastasi Dami valittaen.
-- "Sitten sanon sen: parasta leivin-uunissa on se, ettei se itse sy? leip??". Ja viitaten vaunuihin talon edustalla, Amrei kysyi: "Mik?s on t?ynn? l?pi?, eik? komminkaan repi??"
Kauan vastausta odottamatta, h?n kohta lis?si: "Se on rautavitja se".
-- "Nuo arvoitukset s? annat mulle", sanoi Dami, ja Amrei vastasi: "Ota vaan ja anna niit? muiden arvata. Mutta katsos tuolla tulevat lampaat. Tied?np? viel? arvoituksen".
-- "?l? sano", huudahti Dami, "?l? sano, en min? voi muistaa kolmea yht? haavaa, piisaa niit? kahdessakin".
-- "Ei maar, kuulla sinun pit?? se, muutoin otan entisetkin pois". Ja Dami virkkoi h?t?isen? itsekseen, jottei unohtaisi: "Rautavitjat, Leiv?nsy?nti" sill? v?lin kuin Amrei kysyi: "Mill?s puolella lampailla on enimm?n villaa? M??! m??! ulkopuolella!" lis?si h?n paikalla, leikkis?sti laulaen, ja Dami juoksi tiehens?, antaakseen arvoituksia tovereilleen. H?n oli pannut kumpaisenkin k?tens? nyrkkiin, ik??nkuin s?ilytt?isi h?n arvoituksia niiss? ja pelk?isi ne kadottavansa. Mutta tultuaan toveriensa luokse, h?n ei muistanutkaan muuta kuin vitja-arvoituksen, ja uudistalokkaan vanhin poika, jolta h?n ei kysynytk??n ja joka oli liian suuri siihen, sanoa sujautti selityksen, ja Dami palasi j?lleen itke? tissuttaen sisarensa luokse.
Mutta pianpa tuli pikku Amrein arvoituskyky tutuksi kyl?ss? ja rikkaatkin, yksitotiset talonpojat, jotka muutoin eiv?t puuttuneet kenenk??n kanssa pitkille pakinoille, ja kaikista v?himmin k?yh?n lapsen kanssa, laskeusivat antamaan tuon tuostakin pikku Amreille arvoituksen ja toisen. Paljon h?n niit? itse tunsi, vaikka ne saattoivat olla mustalta Marannalta saatuja, vaan se se yleist? ihmettely? nosti, ett? h?n niin usein osasi arvata vasta sepitettyj?kin. Amrei ei olisi en?? saattanut rauhassa kulkea kadun eik? pellon poikki, jollei h?n olisi pian keksinyt hyv?? keinoa. H?n otti s??nn?ksi, ettei h?n ryhdy selitt?m??n yhdenk??n arvoitusta, jos ei h?nkin puolestaan saa antaa arvoitusta. Mutta h?np? se osasikin py?r?ytt?? semmoisia, ett? ne panivat ymm?lle kenen hyv?ns?. Kyl?ss? ei ollut viel? yksik??n k?yh? lapsi vet?nyt puoleensa niin paljon huomiota kuin pikku Amrei. Mutta mit? suuremmaksi h?n kasvoi, sit? laimemmaksi k?vi t?m? huomio; sill? ihmiset katsovat my?t?tuntoisin silmin ainoastaan kukkia ja hedelmi?, vaan eiv?t tuota pitk?llist? kukan muuttumista hedelm?ksi.
Ennenkuin Amrei viel? oli lopettanut koulunk?yntins?, antoi kohtalo h?nelle er??n tuiki vaikean arvoituksen.
Lapsilla oli set?, er?s puunhakkaaja, joka asui Fluornissa, seitsem?n peninkulmaa Haldenbrunnista; he olivat n?hneet h?nt? ainoastaan yhden kerran, nimitt?in vanhempainsa hautajaisissa, jolloin h?n oli kulkenut kyl?nvanhimman per?ss?, joka talutti lapsia. Siit? pit?in uneksivat lapset usein Fluornin sed?st?. Heille sanottiin usein sed?n olevan is? vainajan n?k?isen, ja nyt he olivat entist? halukkaammat n?kem??n h?nt?; sill? vaikkapa he toisinaan uskoivatkin is?n ja ?idin ?kki? tulevan ... seh?n toki oli mahdotonta, ettei heit? en?? olisi olemassa ... niin tottuivat he kumminkin v?hitellen luopumaan tuosta toivostansa ja sit? enemm?n, kuta useampi vuosi kului, joina he tekiv?t pihlajanmarjoista ristej? vanhempainsa haudoille ja sittenkuin he jo kauan saivat lukea vanhempainsa nimet samalla mustalla ristill?. Fluornin sed?nkin unohtivat he melkein kokonaan, sill? moneen vuoteen eiv?t he kuulleet h?nest? sanaakaan.
Kutsuttiinpa tuosta er??n? p?iv?n? Amrei veljineen heid?n holhojansa luokse. Siell? istui mies, iso ja pitk? sek? ruskea-kasvoinen.
-- "Tulkaa t?nne lapset", sanoi h?n sis??ntuleville. H?nen ??nens? oli karkea ja kuiva. "Ettek?s tunne minua en???"
Lapset katsoivat h?neen suurin silmin. Her?sik? heiss? muisto is?n ??nen soinnusta? Vieras jatkoi: "Is?nne velih?n min? olen. Tule t?nne, Liisa! ja sin?, Dami my?skin!"
--