Anna Liisa; Kotoa pois | Page 8

suu väärässä, tyyntyy sitten äkkiä). Mutta muistakin,
Anna Liisa, että neulot koko sukan valmiiksi. (Juoksee ulos.)
ANNA LIISA. Johannes--ethän ole minulle vihanen?
JOHANNES. En, herran tähden. Mistä syystä olisin sinulle vihanen?
ANNA LIISA. Minä vaan ajattelin--kun olet niin totisen näköinen.
JOHANNES. Mikko minua vähän harmitti--mokomakin reuhaaja.--Mutta ei se mitään.
Tulehan pois tänne. Sinä kun olet luona, niin väleen ne semmoiset mielestä haihtuvat.
ANNA LIISA (tulee hänen luokseen). Yhtä minä sinulta pyytäisin, Johannes. Voi, jos sen
lupaisit!
JOHANNES. No, lupaan--lupaan jo edeltäpäin, ellei se mitään mahdotonta ole.
ANNA LIISA. Ei ole mahdotonta. Minä vaan pyytäisin sinua--niin, Johannes, minä niin

hartaasti pyydän: vältä Mikkoa. Elä antaannu hänen seuraansa, elä salli hänen tulla
likellekään! Eläkä ole kuulevinasi, jos hän sinulle jotakin sanoo, ja koeta, minkä suinkin
voit, ettei hän pääsisi sinua ollenkaan tapaamaan. Teetkö sen, Johannes? Rakas kulta,
teetkö sen, sano?
JOHANNES (hymyillen). Mutta Anna Liisa, sinähän olet kuin hengen hädässä. Hän taisi
sinut säikyttää pahanpäiväisesti?
ANNA LIISA. Hän on ilkeä ihminen. Voi, sinä et tiedäkään, kuinka ilkeä hän on.
JOHANNES. Kyllä minä uskon, että hän on ilkeä. Mutta minkäpä hän ilkeydellään
meille voi?
ANNA LIISA. Eihän sitä tiedä. Ei tiedä, mikä hänen päähänsä pistää. Mutta lupaathan
pysyä hänestä erilläsi, Johannes?
JOHANNES. Pelkäätkö, että meille syntyisi riitaa--ja kenties tappeluakin?
ANNA LIISA. Pelkään. Pelkään sitäkin.
JOHANNES. Ja luulet varmaan, että minä siinä tapauksessa joutuisin alakynteen?
ANNA' LIISA. Saattaisi käydä niinkin. Mikko on väkevä, tarttuisi ehkä puukkoon.
JOHANNES. Mikko ei ole väkevämpi kuin minäkään, vaikka hän minua haukkui
poikanulikaksi. No, no. Ei suuret sanat suuta halkaise.
ANNA LIISA. Parasta kumminkin häntä välttää, eikö niin, Johannes? Huomaathan sen
itsekin.
JOHANNES. Enpähän oikein tiedä.
ANNA LIISA. Sinä jo puoleksi lupasit. Ellei se ole mitään mahdotonta, sanoit. Eikähän
tämä ole mahdotonta, sen voit niin helposti tehdä, jos vaan tahdot.
JOHANNES. Niin, niin. Mutta siinä on sentään eräs seikka. Hän saattaisi pian luulla, että
minä häntä pelkään.
ANNA LIISA. Antaa luulla, mitä se meitä liikuttaa. Emme välitä siitä.
JOHANNES. Ja tekisi minun, sitä pait', mieleni kurittaa häntä vähäisen äskeisistä
puheistaan. Sen hän hyvin sietäisi.
ANNA LIISA. Silloin olemme onnettomia! Voi Johannes, kun sinä et minua usko--
JOHANNES. No, enhän minä muuta kuin näyttäisin, ettei minun kanssani ole niin juuri
leikkiminen.
ANNA LIISA. Ja sen vuoksi panet kaikki alttiiksi! Voi, Johannes, ensi kerran minä
sinulta jotain pyydän--etkä sinä tahdo tehdä minulle mieliksi.
JOHANNES. Minusta sinä olet lapsellinen, kun panet sille niin suurta merkitystä.
ANNA LIISA. Siitä riippuu koko meidän onnemme. Minä tiedän sen.
JOHANNES. Eikös mitä!--Mutta koska sinä sitä niin välttämättä tahdot, niin voinhan
minä pysyä hänestä erillänikin.
ANNA LIISA. Sinä lupaat?
JOHANNES. No, lupaan, lupaan. Sinulle mieliksi. Oletkos nyt tyytyväinen?
ANNA LIISA (lankee hänen kaulaansa). Olen. Kiitoksia, Johannes,--sydämen pohjasta
sinua kiitän!
JOHANNES. Oma kultani! Rakastatko sinä minua?
ANNA LIISA. Rakastan! Sinua rakastan yli kaiken.

TOINEN NÄYTÖS.
(Sama tupa, samassa asussa. Luomapuut ovat jo kuitenkin poissa.
Riikka keittää perheelle ruokaa, Anna Liisa katselee ikkunasta ulos oikeaan. Kortesuo

tulee sisään.)
KORTESUO. Terveisiä pappilasta! Nythän se Anna Liisa pantiin kuulutuksiin.
RIIKKA. Vai jo pantiin. Mitä tuosta tuumi rovasti-ukko?
KORTESUO. Eipähän juuri mitään. Toivotti vaan onnea. Herttainen ukko se meidän
rovasti. Niitä ei löydy monta sellaista.
RIIKKA. Sanoiko kuulleensa näiden tuumista tätä ennen?
KORTESUO. Johan hän tuntui tietävän kaikki. Ja kovasti kiitteli Anna Liisaa. Sanoi, että
se tyttö on kunniaksi koko paikkakunnalle. Ja hyvänä esimerkkinä muille.
Rippikoulussakaan ei ole kukaan osannut niin hyvin kuin Anna Liisa, ei ennen eikä
jälkeen. Niin oli lasketellut kuin vettä vaan, kysyi mistä paikasta katkismusta hyvänsä.
RIIKKA. Vai niin kiitteli.--Kuuletko sinä, Anna Liisa, mitä isä täällä kertoo?
ANNA LIISA (kääntymättä ikkunasta). Kuulen.
RIIKKA. Etkä siitä sen enempää iloitse? Kumma tyttö!
KORTESUO. Hän on niin tottunut siihen, että häntä aina ylistellään. Kyllä oli Johannes
siihen sijaan mielissään.
RIIKKA. No, sen arvaa. Miksei hän muuten pistääntynyt tänne? Olisimme juoneet
kirjaanpanemis-kahvit?
KORTESUO. Ei sanonut joutavansa. Sitten lupasi tulla illemmällä. Niin--rovastiahan
minä sitten pyysin kuuliaisiin myöskin.
RIIKKA. Vai pyysit sinä? Mitä tuo vastasi?
KORTESUO. Kiitti hyvin nöyrästi ja uhkasi tulla. Ja arvatkaas, ketä muita kävin
käskemässä.
RIIKKA. Ehkä vallesmannia?
KORTESUO. Vallesmannia ja tohtoria.
ANNA LIISA. Mitä varten niin paljon vieraita? Olisitte kutsunut sitten vasta häihin, isä.
KORTESUO. Häihin ne tietysti käsketään myöskin. Kaikki nämä, jotka kuuliaisiinkin, ja
paljon muita lisäksi.
RIIKKA. Mitäs niille sitten tarjotaan? Kun ei vielä ole mitään hommattu.
KORTESUO. Vai ei ole hommattu! Kun juomatavaratkin olen jo toimittanut tulemaan
kaupungista.
RIIKKA. Millä tavalla sinä ne--?
KORTESUO. Kauppiaan pyysin telehvoonaamaan, että laittaisivat postimiehen mukana
Liknellistä.
RIIKKA. Hyvä on. Muut tarpeet kyllä saadaan täältäki n.
KORTESUO. Luullakseni hän ne jo on tuonutkin sinne kauppiaalle. Olisi sinulla nyt
ruoka valmiina, niin söisin ensin ja läksisin sitten niitä hakemaan. Muut ostokset tekisin
samalla.
RIIKKA. Kohta tämä tästä joutuukin. Mutta kiire meitä tapaa vielä tänä päivänä. Ala
joutua, Anna Liisa, tupaa siistimään. Mitä sinä vahtaat siellä ikkunassa alituiseen?
ANNA LIISA. Enhän minä mitään.
RIIKKA. Koko päivän hän on seisonut siellä. Ja eilenkin jo. Ei joudu