Anna Liisa; Kotoa pois | Page 9

enää muuta
tekemäänkään. Ja morsiuskiireet hänellä on olevinaan.
KORTESUO. Ei suinkaan hän siellä mitä vahtaa. Ilman vaan seisoo aatoksissaan.
RIIKKA. Mikä sinua nyt sitten niin aatteluttaa? Sanoisit häntä muillekin.
KORTESUO. Kysy sitä! Elämän muutos tietysti.
RIIKKA. Vast' aika sitä nyt harkita, kun asia niin pitkällä on, että huomenna kuulutetaan.

KORTESUO. Eikä sinun tarvitse katua, Anna Liisa. Hyvän miehen saat Johanneksesta.
RIIKKA. No, se nyt on varma. Siitä ei mies enää parane. Saat vaan kiittää onneasi, tyttö.
ANNA LIISA. Hän on liiankin hyvä minulle.
KORTESUO. Sitä en tahdo sanoa. Mutta tyytyväisiä meidän sopii olla kaikessa
tapauksessa. Ja sen vuoksi meille tuleekin huomenna ilojuhla.
ANNA LIISA. Kuka sen tietää edeltäpäin. Minua niin pelottaa tuo huomispäivä, kun isä
käski Mikkoakin tänne. Hän jos vielä minkä tekee.
RIIKKA. Pelkäätkö että syntyy riitaa ja tappelua?
ANNA LIISA. Eihän sekään ole mahdotonta.
RIIKKA. Niin, ei siihen takeita ole. Kovin hän tuntui riidanhaluiselta eilenkin.
KORTESUO. On käynyt vähän raakaluontoiseksi siellä tukkimiehenä ollessaan. Mutta ei
se mitään. Huomenna hän kyllä aisoissaan pysyy, kun rovastikin on saapuvilla ja
vallesmanni. Eikä miehet sitä pait' selvällä päällä tappele, ja juomia taas ei niin paljoa
tarjota, että humalaan tulevat.
RIIKKA. Sehän, Mikko, muuten kävi eilen illalla taas täällä ja kysyi sinua, Anna Liisa,
mutta et sattunut olemaan kotosalla. Istui täällä kotvan aikaa ja odottelikin. Läksi sitten
viimein tiehensä, kun sinua ei kuulunut.
KORTESUO. Mitä hän Anna Liisasta?
RIIKKA. Sanoi olevan jotain puhuttavaa.
ANNA LIISA. Uhkasiko tulla uudestaan?
RIIKKA. Kyllä arveli, että tänäpäivänä.
ANNA LIISA. Tulisiko vielä tänäpäivänä?
RIIKKA. Niin minä olin kuulevinani. Mutta jos hän nyt tulee, niin silloin ne sattuvat
yhteen Johanneksen kanssa ja syntyy ehkä taaskin kina.
KORTESUO. Entäs tätä sitten! Kun kinaavat, niin kinaavat. Eihän tuosta tuommoisesta
pienestä sanasodasta kukaan pahene.--Eikö se keittos ole jo kiehunut tarpeeksi?
RIIKKA. Jo on. Ala vaan mennä toiseen tupaan, minä tuon padan sinne. (Kortesuo
menee. Riikka seuraa häntä kantaen pataa.)
RIIKKA (mennessään). Lähde pois syömään sinäkin, Anna Liisa.
ANNA LIISA. Tulee vielä tänäpäivänä! Saattaa olla täällä tuossa paikassa.--Herra Jumala,
mikä minut pelastaa hänen käsistään?
PIRKKO (avaa hiljaa oven, puhuu kuiskaamalla). Anna Liisa, Anna Liisa--!
ANNA LIISA (säikähtäen.) Mikä on?
PIRKKO. Hän on täällä.
ANNA LIISA. Kuka niin?
PIRKKO. Mikko on, ja Husso on hänellä matkassa. Kysyivät sinua, ja minä sanoin, että
voivat lähteä matkaansa ja tulla toisen kerran, pyhän jälestä, ettet sinä nyt ole kotona.
Mutta Husso katsoi minua silmiin ja sanoi: valehtelet. Uhkasi itse tulla katsomaan. Nyt,
jos tahdot heitä välttää, niin pakene pian uunille tuonne.
ANNA LIISA. Ei, antaa heidän tulla. Täytyy kait heitä puhutella, ei he kumminkaan
päästä minua vähemmällä.
PIRKKO. Käskenkö heidät sitten tupaan, tänne?
ANNA LIISA (vaipuu masentuneen penkille). Käske!
PIRKKO (tulee lähemmäksi). Mutta kuule--ellet sinä tahdo heitä nähdä, niin minä heidät
lähetän täältä tiehensä, vaikka millä konstilla.
ANNA LIISA. Ei, ei. Ei se pitkälle auta. He olisivat takaisin samaa päätä. Tulkoot vaan

heti, että ehtivät pois, siksi kuin Johannes on täällä.
PIRKKO. Minä pidän varalta siellä ulkona, enkä päästä Johannesta sisään, ennen kuin
ovat menneet tiehensä.
ANNA LIISA. Tee se, hyvä Pirkko.
PIRKKO. Kyllä! (Aukaisee oven, lähteäkseen ulos.) Kas, täällähän se Mikko jo vahtiikin
oven takana. Käy vaan sisään, kotona näkyy olevan Anna Liisa.
(Mikko tulee.)
MIKKO. Hyvää iltaa!
ANNA LIISA. Sinä olet käynyt minua hakemassa?
MIKKO. Kävinhän minä eilen iltapäivällä. Ja odottelin täällä hyvät aikaa, mutta sinua ei
vaan kuulunut kotiin. Arvelin jo, että tahallasi minua välttelit.
ANNA LIISA. Mitä sinä minusta tahdot?
MIKKO. Kysymättäkin sen tiedät. Onhan äiti jo käynyt sinulle siitä puhumassa.
ANNA LIISA. Sitten tiedät myöskin sinä, minkä vastauksen olen antanut. Saamme jättää
ne asiat sikseen, turhaa niitä enää jauhaa, kun kerran olemme selvillä molemmin puolin.
MIKKO. Ja niinkö luulet pääseväsi minusta helpolla? Ohoh! Vähänpä sinä minua tunnet.
ANNA LIISA. Mitä vaadit minulta enempää? Mitä olen sinulle velassa?
MIKKO. Sen vaadin, että pysyt entisessä liitossasi siinä, jonka teit minun kanssani neljä,
viis' vuotta sitten.
ANNA LIISA. Ja siihen sinä julkeat vedota? Hävytön! Etkö itse rikkonut sitä liittoa,
silloin kun läksit pois ja jätit minut yksinäni tänne onnettomuuteen.
MIKKO. Minä en lähtenyt ijäksi, minä lupasin tulla takaisin. Ja nyt olen täällä, niinkuin
näet.
ANNA LIISA. Nytpä minä en sinusta enää välitä. Tiedät, että menen toisen kanssa
naimisiin.
MIKKO. Mutta sinä lupasit minua odottaa. Lupasit olla minulle uskollinen.
ANNA LIISA. Lupasin kun olin houkkio.
MIKKO. Sanoit rakastavasi minua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ja sen
varmaan myöskin teit vaikka nyt olet kaikki unohtanut.
ANNA LIISA. Lapsellisuutta--pelkkää lapsellisuutta! Mitä tiesin minä silloin vielä
rakkaudesta tai muusta. Helppo sinun oli saada minut ansoihisi ja vietellä minut.
MIKKO. Tarvittiinko siinä paljon viettelemistä? Muistelepas oikein!
ANNA LIISA. Sinä olit minua vanhempi, ymmärsit paremmin, mikä siitä kaikesta
seuraisi. Mutta sinä vaan käytit hyväksesi nuoruuttani ja kokemattomuuttani.
MIKKO. Vai minun syykseni sinä sen nyt kaikki lykkäät? Kuka se oli, joka iltasilla aina
karkasi kammaristaaan, kun muut jo nukkuivat, ja tuli luokseni tuonne niemen kärkeen?
Ei tarvinnut minun kahdesti pyytää, kerran vaan suihkasin korvaasi,