Anna Liisa; Kotoa pois | Page 7

Sinä et sitä tiedä? Ohho! Sitten on asiasi hyvin epävarmalla pohjalla.
RIIKKA. Entäpä kun hän jo on mennytkin toiselle? Mitäs sitten?
MIKKO. Hän saa purkaa.
KORTESUO. Vaikkako olisi jo vihittykin?
MIKKO. Vaikka.
KORTESUO. Mutta ellei hän tahdo?
MIKKO. Niin minä hänet siihen pakotan.
KORTESUO. Elä, elä? Käykö se laatuun?
MIKKO. Sitä minä en kysy, käykö laatuun vai ei. Mutta omani minä tahdon takaisin.
ANNA LIISA. Johannes, lähtään! Johan sinä olet juonut kahvisi.
RIIKKA. Tuohan nyt on tuossa! Ei ensinkään saa Johannes mennä, ennenkuin on juonut
toisen kupin. Siinä on sinullekin. (Työntää täytetyn kupin Anna Liisan eteen.)
KORTESUO. Kyllä kuulee, että Mikko on ollut tukkimiehenä. Ei täällä meidän
rauhallisessa maakylässä noin rajusti menetellä.
RIIKKA. Eikä ole pakko Mikonkaan tehdä, niinkuin uhkaa, jos tyttö hyvinkin on pitänyt
hänet mielessään.
MIKKO. Mitä luulette? Onko hän pysynyt minulle uskollisena?
KORTESUO. Meiltäkö sitä kysyt?
MIKKO. Niin, teiltä minä kysyn.
RIIKKA (hymyillen). Kun sanoisit tytön nimen edes, ehkä tuohon sitten voisi vastata.
MIKKO. Eikö muuten voi?
KORTESUO. Mahdotontahan se on.
MIKKO. Eikö kukaan osaa muuten vastata? Eikö Anna Liisakaan?

JOHANNES. Anna Liisa? Miksi juuri Anna Liisa?
MIKKO. Hän jos sattuisi tietämään.
RIIKKA. Mitä? Tiedätkö sinä, ketä Mikko on ajatellut? Etkä ole siitä minulle hiiskunut
sanaakaan.
MIKKO. Mitäs Anna Liisa minulle vastaa?
RIIKKA. Niin,--antaapas kuulla.
ANNA LIISA. Tietäähän Mikko itsekin.--Ilman vaan kujeilee.
MIKKO. Sano suoraan. Elä kiertele. Luuletko, että se tyttö minua vielä rakastaa?
ANNA LIISA. En luule.
MIKKO. Vai niin? Vai sinä et luule? No, mistähän syystä tuo ei minua enää rakastaisi?
ANNA LIISA. Sinä et ole sitä ansainnut.
JOHANNES. Anna Liisa tuntuu olevan perillä asioista.
RIIKKA. Siltä kuuluu.
MIKKO. Enkö ole ansainnut? Vaikka neljä vuotta olen ollut hänelle uskollinen ja nyt
tulen häntä hakemaan. Enkö sittenkään ole ansainnut hänen rakkauttaan?
ANNA LIISA. Et.
JOHANNES. Siinä sait kuulla totuuden.
MIKKO. Selitäpäs tarkemmin, Anna Liisa. Minä en vielä oikein käsittänyt.
ANNA LIISA. Sitten selitän--toisen kerran.
RIIKKA. Mutta emme me muut tästä puheesta ole tulleet hullua hurskaammaksi.
KORTESUO. Parasta, Mikko, kun menet tyttösi luokse suoraan ja kysyt häneltä. Mistäpä
sen Anna Liisa niin tarkoin tietää. Kahden asia ja kolmannen korvapuusti.
MIKKO. Sen teenkin. Kun pääsen puhuttelemaan häntä kahdenkesken, niin uskon että
hän minuun vielä taipuu.
RIIKKA. Miks'ei taipuisi. Noin pulska mies kuin Mikko on.
KORTESUO. Oletko sinä muuten kuullut, että Anna Liisa meiltä viedään? (Anna Liisa
menee luomapuilleen.)
MIKKO. Sen hyvin tietää kuulemattakin. Vai luulitteko hänen jäävän vanhaksi piiaksi?
KORTESUO. Niin, niin, mutta minä tarkoitan, että hän viedään nyt jo. Ensi pyhänä
kuulutetaan.
MIKKO. Paljon mahdollista.
KORTESUO. Tähän Johannekseen, näes.
MIKKO. Johannekseen? Tähän parrattomaan Johannekseen? Sitä minä en usko.
JOHANNES. Eipähän se mikään uskonkappale lienekään, mutta voi se siltä tapahtua.
MIKKO. Ei taivaan päivinä. Anna Liisako nyt menisi tuommoiselle piimäsuulle?
JOHANNES. Mitähän sinä oikeastaan tarkoitat, mies? Minusta tuntuu, että sinä kaiken
aikaa olet tahtonut minua tässä ärsytellä.
KORTESUO. No, no--ei riidellä.--Mikko laskee vaan leikkiä.
MIKKO. En, jumaliste, minä laske leikkiä.
KORTESUO. Saat sitten nähdä ensi sunnuntaina. Tervetulemasta tänne silloin kuulisiin.
MIKKO. Tästä on vielä aikaa sunnuntaihin.
RIIKKA. Ei tarvitse odottaakaan niin kauvan. Onhan Anna Liisa läsnä, sanokoon itse,
onko asia tosi vai ei.
JOHANNES. Niin, sano Anna Liisa.
ANNA LIISA (toiselta puolen luomapuita). Uskoneeko hän minuakaan?
MIKKO. Enpä paljon. Nuoren tytön mieli on kuin vesi kaukalossa, se häilyy sinne ja

tänne. Anna Liisankin ajatukset voivat muuttua vielä toisaanne päin, ennenkuin hän tästä
on niin pitkälle päässyt, että kuulutetaan.
ANNA LIISA. Ei muutu. Ole varma siitä: minun ajatukseni eivät muutu.
JOHANNES. Mitäs sanot siihen?
MIKKO. Niin siihenkö? Sanon, että ellei Anna Liisan mieli muutu, niin-- muuttuu sinun
mielesi.
JOHANNES. Sen valehtelet!
MIKKO. Minä valallani vannon: ellei muutu Anna Liisan mieli tästä sunnuntaihin, niin
muuttuu sinun mielesi.
RIIKKA. Elkää, hyvät ihmiset, kinailko suotta. Pianhan sen näkee.-- Antakaa kun kaadan
teille kahvia vähän lisää. Vielä täältä pannusta heruu.
PIRKKO (menee Anna Liisan luokse). Anna Liisa, kuules, kun minä en saa näitä silmiä
ylös.
ANNA LIISA. Toimita tuo mies täältä ulos, Pirkko. Keksi joku keino.
PIRKKO. Niin Mikkoko?
ANNA LIISA. Hän juuri. Toimita nyt heti.
PIRKKO. Kudotko sinä sitten minun sukkani valmiiksi?
ANNA LIISA. Kudon, kudon!
PIRKKO. Hyvä juttu! (Pistää sukankutimen Anna Liisan käteen, puikkelehtii salavihkaa
ovelle ja hiippasee ulos.)
KORTESUO. Niin,--minä sanon samaa kuin Riikkakin, mitä tuosta suotta kinailette,
pianhan se nähdään.
JOHANNES. Tässä on Mikolla jotain takana.
KORTESUO. Vielä vain! Mitä se voisi olla? Pientä pilaa vaan kaikki, tai--korkeintaan
joku tukkimiehen tapainen koiranjuoni.
RIIKKA. Niin, eihän siinä muuta voi olla. Neljä vuotta hän on ollut poissa, tulee vasta
tänne--ei, ilman se Mikko vaan moskaa, sinua kiusottaakseen.
PIRKKO (repäisee oven auki). Mikko, hevonen karkasi!
MIKKO (hyppää ylös). Minunko hevoseni?
PIRKKO. Niin, sinun, sinun! Joudu sukkelasti!
MIKKO. Kuka hemmetissä sen päästi irti?
PIRKKO. Minähän ne ohjakset otin tikapuista,--ajattelin vaan pikkuisen koetella sitä,
mutta sillä kertaa se läksi. (Mikko ja Kortesuo rientävät ulos.)
RIIKKA. Aina sinä olet pahan teossa. (Tukistaa Pirkkoa.) Kyllä minä sinua
opetan.--Äläjähän siinä vielä,--selkääsi saat. (Kiiruhtaa miesten jälkeen.)
PIRKKO (huutaa täyttä kurkkua