Anna Liisa; Kotoa pois | Page 5

rauhassa, kun minä olen luvannut pitää hänestä huolta.
(Heiluttelee jalkojaan ja kurottelee yhä ikkunasta ulos.)
ANNA LIISA (itsekseen). Perjantai--lauantai--sunnuntai! Kun vaan nämä kaksi päivää
menisivät onnellisesti ohi,--en sitten enää pelkäisi. Ei hän sitten enää--kun kerran olen
kuulutettu. Nämä päivät vaan--nämä kaksi päivää!
PIRKKO (vetää ikkunan kiinni). Mitä sinä siellä löpiset?
ANNA LIISA. Ilman minä vaan--itsekseni. (Menee taaskin luomapuille.)
PIRKKO. Sinäpä soma, kun puhelet itseksesi. Minunkin pitäisi totutella. Sinä kun menet
pois, ei ole enää ketään, jolle saisin näin rupatella. Voi, sentään! Kyllä minulle tulee sinua
ikävä, Anna Liisa. Ihan jo itkettää, kun ajattelen että sinä niin pian lähdet.
ANNA LIISA. Pirkko raukka, mitä iloa sinulla minusta on ollut?
PIRKKO. Sinä olet aina ollut minulle hyvä. Kuka tästä lähtein pitää puoliani, kun isä ja
äiti toruvat? Ja sitten--kun en enää saa sinua nähdä, sehän se on pahinta.
ANNA LIISA. Käy sinä usein Kivimaalla. Käy joka päivä. Eihän tästä ole pitkä matka.
PIRKKO (lohdutettuna). Kyllä minä käynkin, siitä saat olla varma. Ja minä autan sinua
siellä töissä. Ja kuule, sitten kun sinä saat lapsen, niin minä sitä hoidan.
ANNA LIISA. Lapsen?--Voi, Pirkko, mistä sen vielä tietää, saanko lapsen vai en.
PIRKKO. Kyllä sinä saat. Miksi et saisi? Saavathan kaikki muutkin, jotka ovat naimisissa.
Ajatteles, kun sinulla sitten olisi semmoinen pikkuinen kuin Ristolan emännälläkin tässä
tuonoin. Se ei ollut alussa kuin tuon kokoinen. Eikä se jaksanut pitää päätäänkään
pystyssä, noinikään se vaan nyökytti, katsopas, noinikään, noin--noin. Mutta sitäpä varten
ei pientä lasta saa pitääkään ylöspäin, vaan aina pitkällään, näin käsivarrella. Ja niskan
alla pitää aina olla tukea. Voi, kyllä minä toki osaan hoitaa semmoista pikkuista, etkö
usko?
ANNA LIISA. Uskon.

PIRKKO. Otathan sinä sitten minut oikein vakituisesti sitä hoitamaan?
ANNA LIISA. Ei, Pirkko, jos lapsen saan, itse minä sen hoidan. En usko kenellekään.
PIRKKO. Mutta sillä välin kumminkin? Et suinkaan sinä alituiseen voi istua sen ääressä.
Ja minä sitä kyllä hoitaisin yhtä hyvin kuin sinäkin, ehkä vähän paremmin vielä, minä
kun niin paljon pidän pikkuisista lapsista. Mutta sinähän niitä et ole kärsinyt tähän saakka
ollenkaan.
ANNA LIISA. Mistä sen tiedät?
PIRKKO. Siitä tiedän, kun sinä et tahdo pieniä lapsia nähdäkään. Et mennyt katsomaan
Ristolan Elsaakaan, vaikka emäntä niin monasti pyysi. Ja kerran kun emäntä väkisen pani
hänet syliisi, niin sinä ihan pelkäsit ja olit vähällä pudottaa lapsen lattiaan, mutta emäntä
arvon ehti siepata hänet kiinni. Silloin juuri sanoivat, että saapas nähdä, jos Jumala sille
itselleen lapsia antaa, kuinka se niitä hoitaa.
ANNA LIISA. Niinkö sanoivat?
PIRKKO. Niin justiin sanoivat. Mutta minä ajattelin itsekseni, että olkaahan huoletta,
kyllä minä Anna Liisan lapset vaalin.--Se sitten on somaa, kun ne oppivat puhumaan ja
sanovat minua tädiksi. »Pirkko täti, Pirkko täti, ota 'ylliin.» 'Ylliin' se sanoi Ristolan
Elsakin, ei osannut sanoa ässää.
ANNA LIISA. Etpä sinä pidäkään varalta siellä ikkunassa, Pirkko. Katselet vaan tänne.
Nyt jos Husso onkin puikahtanut ohitse, ettet ole huomannutkaan.
PIRKKO. Eikä ole puikahtanut ohitse. Minä siitä vastaan.
ANNA LIISA. Mutta sieltä kuuluu puhetta.
PIRKKO (kurkistaa taaskin ikkunasta). Niin, kuuluuhan sieltä, kun isä ja äiti ja Johannes
tulevat.
ANNA LIISA. Nekö ne ovat? Minä jo niin säikähdin. Muistatko sitten pitää huolessasi,
Pirkko, ettei hän pääse tulemaan tänne tupaan, kun ne ovat täällä?
PIRKKO. Muistan, muistan. Minä en hievahda tästä ikkunasta--taikka sitten vahtaan
häntä tuolla ulkona.
ANNA LIISA. Hyvä on. Mutta tee se niin, ettei kukaan huomaa.--Hiljaa! He tulevat.
(Kortesuo, Riikka ja Johannes tulevat.)
RIIKKA (kantaa vesiämpäriä ja asettaa padan tulelle). Vai niin te olette tuumanneet, että
ensi pyhänä kuuliaiset ja kolmen viikon perästä häät! Kuinka tässä vaan jouduttanee
valmiiksi. Tuossa on Anna Liisallakin vasta kangas alulla.
KORTESUO. Kyllä te joudutte, kun kiirettä pidätte. Mikäs siinä on. Ja ottakaa apua,
ellette kerkiä itse kaikkea tekemään.
RIIKKA. Niin kait sitä täytyy. Istu nyt, Johannes, minä panen pannun tulelle. Se kiehuu
tässä yksin tein, kun keitän perunoitakin.
JOHANNES. Ei minua varten suinkaan.
KORTESUO. Keitä vaan kahvia. Hyvää se tekee meille muillekin.
JOHANNES. Huomenna sitten menemme pappilaan, vai kuinka?
KORTESUO. Niin kai, niin kai! Ja juomatavaraa pitää hankkia kaupungista. Muut tarpeet
kyllä saadaan omalta kauppiaalta.
RIIKKA. Vietetäänkö ne sitten kuinka suurellisesti?
KORTESUO. No niin suurellisesti kuin ikinä vaan osataan.
RIIKKA. Niinkö kuuliaisetkin?
KORTESUO. Kuuliaiset ensin ja sitten häät. Kun meiltä Anna Liisa viedään, niin se
tapahtuu kunnialla. Tiedä, Johannes, se tyttö on ollut minun silmäteräni pienestä pitäen.

JOHANNES. Sen uskon. Eikähän tuo kumma olekaan.
KORTESUO. Ei ole, ei. Sillä niin isä kuin olenkin, niin voinpa yhtäkaikki sanoa, että
semmoista tyttöä saa hakea.
ANNA LIISA. Isä kulta.
KORTESUO. Niin, niin! Mikä on tosi, se on tosi.
JOHANNES. Elä ole milläsikään, Anna Liisa, sinä ne kiitokset hyvin ansaitset. Ei pahat
kieletkään ole koskaan löytäneet sinusta sanan sijaa. Se tosiaan on merkillistä. Aina
muista tytöistä kuulee milloin mitäkin. Anna Liisasta ei koskaan muuta kuin hyvää.
RIIKKA. Kun hän ei anna pienintäkään syytä puheisiin. Toiset hänen iällään huvittelevat
ja lentävät tanssista toiseen, tämä ei milloinkaan, ei vaikka käskisi.
KORTESUO. Anna Liisa on tavattoman vakava