Anna Liisa; Kotoa pois | Page 3

siitä toimitin hänelle sanan. Sen vuoksi hän juuri
kiirehtiikin.
ANNA LIISA. Turhaa! Se on nyt liian myöhäistä.
HUSSO. Myöhäistä? Kuinka niin? Et sinä vielä ole vihillä ollut.
ANNA LIISA. Minäpä olen tehnyt lujan liiton Johanneksen kanssa. Eikä sitä enää pureta.
HUSSO. Aikaisempi liitto sinulla oli Mikon kanssa. Ja sen laatuinen, että sen pitäisi
kestää läpi koko elämän. Tuskin lienetkään tässä toisessa vielä niin pitkälle mennyt. Vai
kuinka?
ANNA LIISA. Hiljaa! Jos teillä ei ole muuta sanottavaa, niin--(Kääntyy harmistuneena
pois.)
HUSSO. Minä vaan kysyn. Eihän sinun ole siihen pakko vastata, ellet tahdo. Oli miten
oli, mutta Mikko vaatii nyt omansa takaisin. Hän pitää kiinni entisistä lupauksistasi.

ANNA LIISA. Joita annoin, kun olin täydellinen lapsi, ainoastaan viidentoista vuotias.
Mitä niistä enää puhuukaan.
HUSSO. Mikkopa ei ole sinua unhottanut. Pitää sinusta yhtä paljon kuin ennenkin.
ANNA LIISA. Siitä pitämisestä ei kannata kehua.
HUSSO. Herra varjele, eikö kannata kehua? Mikko, joka oli rakastunut sinuun yli silmien
ja korvien. Muistat kai sen itsekin.
ANNA LIISA. Ja millä hän sen osoitti? Pakeni pois ja jätti minut yksin oman onneni
nojaan juuri silloin, kuin kipeästi kaipasin tukea. Ei säälinyt nuoruuttani, eikä
kokemattomuuttani--ooh, Herra Jumala, kuinka armoton hän oli minua kohtaan!
HUSSO. Elä nyt siinä joutavia! Mikä hänellä, poika paralla, oli muu edessä kuin pako?
Isäsi ei millään ehdolla maailmassa olisi antanut sinua rengilleen, sen hyvin tiedät. Ja jos
olisi tullut ilmi, että sinulle oli käynyt noin hullusti, niin hänen syykseen se kaikki olisi
pantu. Huutaneet olisivat yhteen suuhun, että hän sinut vietteli. Niin olisivat tehneet,
tietäähän sen.
ANNA LIISA. Ja sen vuoksi hän näki hyväksi pelastaa nahkansa. No niin! Siinä hän teki
viisaasti.
HUSSO. Eikä sinulla ollut mitään hätää täällä sillä aikaa. Minä Mikon puolesta sinua
autoin, minkä suinkin voin. Ei vielä tänäkään päivänä ole kellään ei niin pienintä vihiä
koko asiasta. Se on ja pysyy salassa meidän kolmen välillä.
ANNA LIISA. Unohdetaan se pois mielestä mekin. Ollaan niinkuin ei mitään semmoista
olisi tapahtunutkaan.
HUSSO. Ei löytynyt sikiökään. Niin syvälle minä sen kaivoin maahan.
ANNA LIISA. Niin, niin! Ei nyt siitä sen enempää.
HUSSO. Painukoon vaan siihen minun puolestani. Mutta Mikolle sinun täytyy mennä.
Elä ajattelekaan muuta. Nyt kyllä isäsikin suostuu. Mikko on ansainnut paljon rahoja
siellä Saarijärvellä tukkitöissä. Isäsi käy vanhaksi, ei jaksa enää yksinään hoitaa taloa,
mielelläänkin hän nyt ottaa kotivävyn. Ja mistä luulet, että paremman saa kuin Mikko on?
Niin rivakkaa työntekijää ei ole toista, sen takaan.
ANNA LIISA. Heretkää, elkää vaivatko itseänne turhaan. Ei siitä kumminkaan tule
mitään.
HUSSO. Tulee! Minä sanon että tulee!
ANNA LIISA. Ei tule. Vaikka suostuisikin isä, niin minä en suostu.
HUSSO. Sinä? Sinäkö et suostuisi? Sepä kumma!
ANNA LIISA. Kuinka voisin suostua, kun en hänestä enää vähääkään välitä. Enkä ole
sen koomin välittänyt.
HUSSO. Sitä et voi tietää. Neljään vuoteen et ole häntä nähnyt, tuskin muistat enää,
minkä näköinenkään hän on. Annahan olla, kun Mikko ilmestyy eteesi, niin pian
sydämesi lämpenee uudelleen. Ei vanha rakkaus ruostu.
ANNA LIISA. Minä en ikinä ole häntä rakastanutkaan. Lapsellisuutta se vaan oli ja
ymmärtämättömyyttä. Niin--lapsellisuutta vaan--ei mitään muuta.
HUSSO. No noh,--ei väitetä. Pian se nähdään. Pian nähdään, kuinka tytön käy. Vai sinä
muka luulet kylmenneesi Mikolle! Semmoiselle pulskalle pojalle! Niin, vaikka olenkin
oma äiti, niin uskallan sanoa, ettei tämä toinen ole kuin joutavanpäiväinen kyhnys hänen
rinnallaan. Niin juuri: joutavanpäiväinen kyhnys--vanha tallukka! ja hänen tähtensä sinä
sitten hylkäisit oman kultasi, sorjan ja kauniin Mikko pojan? Ehei, tyttöseni, elä luule
luuta lihaksi. Kyllä sinut Mikko aina Johannekselta valtaa, siitä ei puhettakaan. Ja

vaikkapa niitä olisi kymmenen Johannesta, niin pian hän ne täältä pois hätistää. Ei siihen
paljoa tarvita.
ANNA LIISA. Ja minä sanon teille, ettei se tapahdu. Elköön tulkokaan Mikko tänne sitä
varten, elköön ryhtykö niihin puuhiin, minä kiellän sen. Jos hän vaan matkaansaa
Johannekselle ikävyyksiä, niin--
HUSSO. Niin, mitä sitten?
ANNA LIISA. Minä en ikinä anna hänelle sitä anteeksi.
HUSSO. Annat mielelläsikin. Mikko kun sinua vähän hyväilee, niin sulaa harmisi siihen
paikkaan.
ANNA LIISA. Hänkö hyväilee minua? Ei koskaan! Ei koskaan!! Kuuletteko: ei
koskaan!!!
HUSSO. Aijotko sinä sitten tosiaan olla noin itsepintainen?
ANNA LIISA. Aijon!
HUSSO. Anna Liisa--minä varoitan sinua. Ajattele ensin vähän suhteitasi ja päätä sitten
vasta mitä teet. Saattaisi muuten kaikki käydä päin mäntyyn.
ANNA LIISA. Kuinka niin? Mitä sillä tarkoitatte?
HUSSO. Tarkoitan niitä entisiä seikkoja.
ANNA LIISA. Mihin te tahdotte oikeastaan tulla? Mitä ne tähän kuuluvat?
HUSSO. Hyvinkin paljon.--Etkös jo käsitä?
ANNA LIISA. En. En ollenkaan käsitä.
HUSSO. Jos salaiset asiat tulisivat ilmi?
ANNA LIISA. Ilmi--? Kuinka ne nyt enää tulisivat ilmi. Johan siitä on kulunut niin pitkä
aika--neljä vuotta!
HUSSO. Vaikka neljäkymmentä. Ei se siitä riipu.
ANNA LIISA. Mutta millä tavalla ne tulisivat ilmi? Kun niistä ei tiedä muut kuin me
kolme--te molemmat ja minä.
HUSSO. Siinähän sitä onkin.
ANNA LIISA. Ettäkö te--? Ei, sehän on mahdotonta.
HUSSO. Miksikä niin mahdotonta? Sillähän me ainakin saisimme naimisesi estymään
Johanneksen kanssa. Luuletko, että hän huolii sinusta sitten enää, kun kuulee
minkälaisissa väleissä sinä