Anna Liisa; Kotoa pois | Page 2

Sehän se on!
JOHANNES. Taikka että olisin sinuun näin yhä enemmän kiintynyt, jos olisin tullut
muuta kokemaan?
ANNA LIISA. Minä koetan olla hyvä, Johannes. Minä koetan tehdä parastani.
JOHANNES. Sinun ei tarvitse koettaa. Sinä olet hyvä ilmankin. Sinä et osaa olla muuta
kuin hyvä. (Painaa hänen päätänsä taaksepäin, katsoo häntä silmiin.) No, mitä nyt, Anna
Liisa? Sinullahan on kyynelet silmissäsi?
ANNA LIISA. Eikös mitä!
JOHANNES. Ihan selvästi. Elä väitä vastaan, näenhän minä.
ANNA LIISA. Nepä kuivuvat siihen paikkaan. Nyt niitä ei enää olekaan. Onkosta?
JOHANNES. Ei. Enkä minä päästä niitä sen koomin tulemaan, en vaikka! (Sieppaa hänet
syliinsä.) Kas noin! Istu siinä nyt kauniisti, että saan katsella sinua. Herran terttu, kuinka
ihana sinä olet! Aivan tekisi mieli pusertaa sinut--mäsäksi.
ANNA LIISA. No, no, Johannes--tyydyhän sentään vähempään.
JOHANNES. Kuulepas, Anna Liisa, kun kysyn sinulta jotain.
ANNA LIISA. No, mitähän tuo olisi?

JOHANNES. Pidätkö sinä minusta oikein, oikein paljon?
ANNA LIISA. Taas tuota samaa. Kuinka monasti sitä oletkaan jo kysynyt?
JOHANNES. En kysy enää kuin tämän kerran.
ANNA LIISA. Ja jos nyt vastaisin, että en pidä, niin mitä sitten?
JOHANNES. Niin minä en sinua uskoisi, kun silmistäsi luen toista.
ANNA LIISA. Miksi sitten aina kyselet, koska hyvin tiedät muutenkin.
JOHANNES. Kun niin mielelläni tahtoisin kuulla sen omasta suustasi uudelleen ja yhä
uudelleen.--Mutta oikeastaan minun pitikin kysyä nyt vähän toisin. Minä, näes, olen niin
usein miettinyt sitä, että oletkohan sinä koskaan pitänyt muista kuin minusta? Vai olinko
minä ensimmäinen mies, johon sinä rakastuit?
ANNA LIISA. Oletko kuullut jotain semmoista?
JOHANNES. En ole kuullut, muuten minä vain.
ANNA LIISA. Muutenko sinä vain? Ilman mitään aihetta?
JOHANNES. Niin--eihän minulla ole aihetta vähääkään. Mutta sittenkin--! Sittenkin olen
utelias tietämään, kuinka sen asian laita oikeastaan on? Minulla, näes, mahtaa olla vähän
taipumusta mustasukkaisuuteen. En soisi, että kukaan muu mies sinua miellyttäisi.
ANNA LIISA. Ei miellytäkään. Ei nyt, eikä edespäin, saat luottaa siihen.
JOHANNES. Mutta aikaisemmin? Ennen minua? Miellyttikö silloin?
ANNA LIISA. Silloin olin vaan lapsi. Ymmärtämätön lapsi. Vastahan minä hiljan täytin
kaksikymmentä vuotta.
JOHANNES. Niin, se on totta. Lapsi sinä olit silloin vielä. Hiljainen, vakava, ajatteleva
lapsi, et mikään tavallinen tyttöhuitukka, jonka tunteet lehahtelevat sinne tänne. Minua
sinä vaan olet rakastanut, et ketään muuta! Se tieto tekee niin hyvää. Uskotko, että olen
nyt kahta vertaa onnellisempi?
ANNA LIISA (levottomana). Niin, Johannes--
JOHANNES. Mitä sinä kiemurtelet siinä? Uskotko, sano?
ANNA LIISA. Kyllä--mutta päästä minut jo pois, päästä, hyvä Johannes.
JOHANNES. Mihin sinulla on kiire?
ANNA LIISA. Kangasta luomaan. Eihän tule vihkimäleninki valmiiksi tällä tavoin.
JOHANNES. Niin, vihkimäleninki! Ajatteles, että meillä kolmen viikon perästä on häät!
Kuuletko, kolmen viikon perästä, siihen ei ole kuukauttakaan enää. Ei, ei, minä en laske
sinua pois, ennenkuin kiedot kätesi kaulaani ja puristat oikein kovasti. Sinä et koskaan
minua hyväile, Anna Liisa, mutta nyt sinun täytyy, ei auta muu.
ANNA LIISA. Johannes--voi, minkälainen sinä olet!
JOHANNES. Niin, niin, käsi kaulaan, et siitä vähemmällä pääse. Ja toinenkin käsi, noin
ikään. Ja purista nyt kovasti--muuten puristan minä sinua niin että älähdät. Kolmen
viikon perästä minä sinut vien omaan kotiini--uskotko sen!
HUSSO (repäisee oven auki, seisahtuu kynnyksen taakse. Hän on vanha, tummanverinen
nainen huonoissa vaatteissa. Pienen huivirepaleen alta näkyy paksu, musta, kampaamaton
tukka). Voi, surma, sitä rakkautta!
ANNA LIISA (hypähtää säikähtyneenä ylös). Husso!
HUSSO. Niin, Hussohan minä olen.
JOHANNES. Mitä te siellä?
HUSSO. En muuta kuin katselen ja ihmettelen.
JOHANNES. Menkää tiehenne! Teillä ei ole täällä mitään tekemistä.
HUSSO. Mistä sen tiedät?

JOHANNES. No--arvaanhan minä.
HUSSO. Erehdyt.--Minulla on tärkeätä puhuttavaa tälle nuorelle morsiamelle.
ANNA LIISA. Minulle? Mitä sitten?
HUSSO. Semmoista vaan kahdenkeskistä.
JOHANNES. Voitte heittää toiseen kertaan. Anna Liisalle ei nyt sovellu.
HUSSO. Jospa kuitenkin soveltuisi? Niinkuin sanoin: minulla on tärkeätä puhuttavaa.
JOHANNES (Anna Liisalle). Ajanko minä hänet ulos?
HUSSO. Minutko ulos?--Ehei!--Vai mitä sanoo siihen Anna Liisa?
JOHANNES. Minä sen teen!
ANNA LIISA. Elä, Johannes, elä. Voinhan ensin kuulla, mitä hänellä on asiaa.
HUSSO. Siinä kuulit! Jopa minä tuon noin arvasin.
ANNA LIISA. Käykää sisään. Mitä seisotte siellä ovessa?
JOHANNES. Niinpä lähden minä sillä välin puhuttelemaan vanhempiasi. Mutta laitakin,
että tuo akka pian hupenee tiehensä.
HUSSO. Kuinka sanoit?
JOHANNES. Syrjään siitä! (Töyttää hänet tieltään ja menee.)
HUSSO. Elä ylpeile liiaksi. Vähissä musta sika syö sinulta eväät.
ANNA LIISA. Husso,--mitä tämä tietää?
HUSSO (lähenee häntä; viekkaasti). Minä tuon sinulle terveisiä.
ANNA LIISA. Keneltä?
HUSSO. Vielä häntä kysyy.--Mikolta tietysti.
ANNA LIISA. Ne terveiset olisitte huoletta voinut heittää toiseen kertaan.
HUSSO. Odotahan, kun kuulet. Siinä on vielä muutakin.
ANNA LIISA. Mitä muuta?
HUSSO. Mikko palajaa tänne kotipuolelleen tuossa paikassa.
ANNA LIISA. Palajaako hän tänne? Ja tähän aikaan! Miksi juuri tähän aikaan?
HUSSO. Niin, arvaappas miksi juuri tähän aikaan.
ANNA LIISA. Kaiketi vaan sattumalta. Eikös niin?
HUSSO. Ehei! Ei ensinkään sattumalta. Sinua hän tulee perimään, ennenkuin muut
ehtivät viedä.
ANNA LIISA. Minua perimään? Nytkö vasta!
HUSSO. Kun ei ole soveltunut ennemmin. Nytkin hän läksi sieltä kesken parhaan
tukkiliikkeen.
ANNA LIISA. Eikö hän tiedä, että olen menossa naimisiin toisen kanssa?
HUSSO. Tietää, tietää! Minähän