Alla kasvon kaikkivallan | Page 4

ajatukset
ja mietiskelyt ehkä olisivat omiaan minussa herättämään?--
Tunsin tuntevani liian vähän ihmisiä.
Monelta taholta olin tosin heitä kautta elämäni tarkastellut, mutta en
tältä. Monessa tilanteessa olin tullut lähelle heitä ja oppinut paljon
heidän sisintä sielunelämäänsä tuntemaan, mutta en koskaan siinä,
missä nyt itse olin.
Mitä mahtoivat he tietää Jumalasta? Miten mahtoivat he yleensä
suhtautua Häneen, miten palvella Häntä?
Ja mikä muodosti heidän syvimmän mahtipontensa? Tuon, jonka
pohjalta he toimivat ja työskentelivät ja jonka voimalla he yleensä
jaksoivat elää maailmassa?
Vai oliko sitä heillä edes ollenkaan? Kenties elivätkin he kaikki vain
tyhjän varassa ja sattumalta?
Päätin ottaa selon tuosta, sillä tiesin sen vaikuttavan väkevästi myös
omaan ymmärrykseeni Jumalasta.
Jätin tähdet. Läksin ihmisten lasten luo.

IHMISET.

PAJAVIRSI.
--Seppä, joka seisot siinä alasimesi ääressä! Mitä tiedät Jumalasta?
--Miksi häiritset minua? Minun on kiire! Sitäpaitsi minulla on ollut niin
vähän aikaa Häntä ajatella.
--Kuinka? Ei aikaa? Ei aikaa tärkeimpään? Miten se on ymmärrettävä?
--Minulle tärkein on työni. Vain sen kautta voin elää ja elättää myös
vaimoani ja lapsiani.
--Ja tuoko riittää sinulle? Eikö sinulla siis ole mitään korkeampia,
henkisempiä tarkoitusperiä?
--En tiedä, mitä tarkoitat niillä. Mutta työni odottaa minua. Olet minua
jo liian kauan pidättänyt.
--Tiedän työsi tuiman välttämättömyyden. Mutta eikö sen lomassa ole
koskaan mieleesi juolahtanut, ettei ihminen elä vain leivästä, vaan että
hän kaipaa ravintoa myös kuolemattomalle sielulleen?
--Minulla on niin vähän lomahetkiä.
--Mitä silloin teet?
--Lepään taikka koetan parhaani mukaan nauttia vaimoni ja lasteni kera
työni tuloksista.
--Ja mitä laatua ovat sinun nautintosi?
--Iloitsen tämän elämän antimista.
--Etkö koskaan toisen, korkeamman elämän? Eikö sielusi koskaan ole
tuntenut sammumatonta janoa sinne, missä on kaiken valkeuden ja
vanhurskauden alkulähde?
--Ei. En tunne sitä elämää. Minun elämäni piirin muodostavat vain paja

ja koti ja joskus käynti hyvissä ystävissä.
--Aineen orja olet. Etkö koskaan kiitä kaiken hyvän antajaa?
--Kiitän Häntä työlläni ja sillä mielellä, millä työskentelen.
--Siis millä mielellä?
--Tyytyväisellä. En napise kohtaloani. Ja minulle on sanottu, että se on
Herralle sangen otollista.
--Sinulla ei siis ole mitään täyttämättömiä toivomuksia? Maailma on
siis ylimalkaan varsin hyvä sinun kohdaltasi?
--Kaiketi olisi siinäkin paljon korjaamista.
--Esimerkiksi mitä?
--Palkka voisi olla parempi ja leipä leveämpi. Mutta on turhaa sitä
ajatella.
--Miksi?
--Ettei mieli turhan tautta myrtyisi ja katkeroituisi.
--Yhteiskunnallinen vääryys painaa siis sinuakin? Eikö koskaan ole
päähäsi pälkähtänyt nousta sitä vastaan taisteluun?
--Kyllä, nuorempana. Sitten olen koettanut sitä unohtaa, ettei elämän
kuorma kävisi minulle ylivoimaiseksi.
--Ja oletko siinä onnistunut?
--Kutakuinkin. Ainakin minä luulen niin. Mutta nyt sinun täytyy mennä
todellakin, sillä näethän, että hukkaan sinun kanssasi parasta
työ-aikaani.
--Vielä yksi sana! Olet jo vanha mies. Etkö koskaan ajattele kuolemaa?

--Se tulee kuitenkin, ajattelipa sitä tai ei. Paras, että koettaa tässä
elämässä elää ja tehdä työnsä niin kunnollisesti kuin mahdollista.
--Eikä haudantakainen kammota sinua? Aiot siis kuolla hyvällä
omallatunnolla?
--Kuolen samalla tunnolla kuin olen elänytkin.
--Kuin kurja maan matonen siis?
--Maasta sanovat minun tulleen. Kaiketi pitää minun siihen jälleen
palajaman.
--Mutta sinun--sinun sielusi! Minne luulet sen joutuvan? Eikö se siis
ollenkaan halaja elää iankaikkisesti?
--Lienet pappi, koska noin puhut. Mistä tietäisin, minne liekki menee,
kun tuli sammuu ja hiilet kylmenevät!
--Tiedän, että uskot aineen yliherruuteen.
--Uskon siihen, mitä näen ja minkä pääni ja järkeni oikeaksi todistavat.
--Mutta sinun sydämesi, sinun koko ääretön, itsetietoinen minäsi? Mitä
se sanoo? Mitä se uskoo? Vai etkö koskaan ole nähnyt vaivaa kurkistaa
sen syvyyteen?
--Puhu selvemmin! En ymmärrä sanojasi.
--Tarkoitan: Etkö ole nähnyt milloinkaan sieltä sielusi sisimmästä
ikäänkuin etäistä, epämääräistä kangastusta jostakin itseäsi
ijäisemmästä ... jostakin yksilöä ja yksilön kuolemaa
kuolemattomammasta henkisestä mahdista maailmassa?
--Jätä minut! Kieleni on kankea ja ajatukseni aprikoiva. En ole tottunut
sitä aina ja joka hetki sanoiksi pukemaan.

LEMMENVIRSI.
--Seis! Mihin hiivit kuutamon välkkeessä, mies? Aiotko varastaa vai
eikö tekosi muuten siedä päivän valoa?
--Menen lemmittyni luo. Aion varastaa suukon hänen huuliltaan.
--Etkö pelkää kiinni joutuvasi?
--En pelkää mitään, kun on hänestä kysymys. Jos joku tahtoo tieni
sulkea, lyön hänet kuoliaaksi kuin jalopeura käpälällään.
--En tahdo estää sinua tolaltasi. Ainoastaan jotakin muuta mieleesi
muistuttaa.
--En tahdo nähdä, en kuulla mitään. Väisty! En tahdo hukata
hetkeäkään siitä autuudesta, joka minua odottaa.
--Sinun lemmittysi on siis hyvin kaunis?
--En tiedä mitään häneen verrattavaa. Sinun pitäisi tuntea hänet. Tulisit
silloin vasta oikean elämän tajuamaan.
--Mutta onko hän myöskin hyvä?
--Taivaallinen hyvyys säteilee hänen silmistään. Jospa näkisit hänet!
Paitsi äitiäni en tiedä siinäkään suhteessa mitään häneen verrattavaa.
--Uskon, että rakastat sokeasti häntä.
--En, vaan näkevästi. Olin sokea silloin, kun en vielä tuntenut häntä.
--Ja mitä entistä ihmeellisempää luulet nyt näkeväsi?
--Näen elämän kauneuden. Näen kaiken maailman ihanuuden. Mitä
tiesin minä ennen niistä? En enempää kuin mykkä kala tietää taivaan
valkeudesta.
--Ja mitä luulet siitä nyt tietäväsi?

--Että on kuin itse aurinko olisi astunut sydämeeni. Minä rakastan!
Minä rakastan häntä, yhtä ainoaa, ja samalla minusta on kuin
rakastaisin kaikkia ihmisiä.
--En tahdo sinun kaunista tuulentupaasi järkyttää. Mutta hän? Luuletko
myös hänen sinua samoin rakastavan?
--Minulla ei ole mitään syytä epäillä sitä. Mutta miksi kysyt sitä?
Teetkö sen vain