Alla kasvon kaikkivallan | Page 3

jo ensimmäinen Eiffel-torni!
Ja kuitenkin täytyy Hänen olla kirkkaampi kuin kaikki, mitä ihmissielu
saattaa valkeudesta aavistaa, ja korkeampi kuin kaikki, mitä ihmismieli
voi ylhäisintä kuvitella.
Tähdet ijäiset, tyydyn osaani siis. Mutta tahtoisin kuitenkin tehdä teille
yhden kysymyksen:
Kuinka paljon saattaa tietää Jumalasta niin epätäydellinen olento kuin
se, jonka tässä näette?
Soinnahtivat äänet lempeämmät pääni päällä:

--Kaikki, minkä itse kykenet Hänestä aavistamaan.
--Siis vain muruja! huokasi henkeni hiljaisesti.
--Niin, mutta muruja kultaisia, kuiskivat korvaani taivas-äänet. Muruja
niin kirkkaita ja häikäiseviä, että jokainen niistä jo riittää sinut
loistollaan sokaisemaan.
Jälleen sai kiivauden ja kärsimättömyyden henki vallan minussa.
--Tahdon tuntea Hänet! huudahdin nopeasti. Nyt heti! Missä Hän on?
Mistä löydän Hänet?
Vastasivat tähdet tyynesti pääni päältä:
--Kukin löytää Hänet siitä parhaasta ja ylevimmästä, mihin Hänen
henkensä katse on kannattanut.
Henkeni salpautui. Jaksoin tuskin enää pysyä jaloillani.

4.
Vieri kotvanen, ennen kuin jälleen tohdin hengittää.
Tämä totuus ei ollut omiaan minua musertamaan, vaan päinvastoin
täyttämään riemulla ja pyhällä pyörtymyksellä.
--Onhan Hän tuossa! huusin itselleni haltioituneena. Onhan Hän tuossa
melkein kuin käden kuroteltavissa!
Kuka sitten?
Hän, Hän, Jumala! Hän, Hän, ijäinen, Hän, ääretön, Hän, ihmeellinen,
halki elämän etsimäni, kaikkialla kaipaamani! Hän, jonka avulla kaikki
salaisuudet selviäisivät ja jonka edessä ei olisi mitään muuta ihmettä
enää!
Sillä tiedänhän minä, mikä on minun parhaani! Onhan niin

päivänselvää, missä minä olen pyhintä pyytänyt ja tavoitellut!
Siksi olikin vastaukseni voitonvarma, kun sain sanoiksi huohottaen:
--Minun parhaani on aavistus ja mielikuvitus.
Eikä taivas langennut. Eivätkä taivaan tähdet tuosta radoiltaan
järkähtäneet.
Haastoivat vain yhtä tyynesti ja levollisesti:
--Siispä saapuu Hän sinun luoksesi henkesi haltioitumisessa.
Niinkö? Sitäkö se olikin vain?
Tunsin itseni tuiki pettyneeksi. Sillä tiesinhän, etten voinut haltioitua
muuta kuin runoilijana.
Siis vain sitä tavallista!
Sitä tavallista hurmiotilaa, jota olin tuntenut tuhannet kerrat. Sitä
tavallista kaikkien hermokykyjen äärimmilleen jännittämistä, joka
kuului melkein kuin minun ammattiini.
Mutta enhän minä ollut tullut tänne runouden jumalaa etsimään.
Olinhan joutunut juuri sille elämän jyrkänteelle, missä taide ja
estetiikka eivät yksin riitä enää, mistä etiikka alkaa ja missä suuret
maailman-arvoitukset vaativat itsekunkin omaa henkilökohtaista
ratkaisua.
Ei niin, että millään tavalla olisin runoutta tuominnut tai tuntenut sille
turhaan parhaat vuoteni uhranneeni. Täytyihän minun päinvastoin olla
sille suuressa kiitollisuuden velassa. Sillä olihan se juuri varjellut
minua niin paljosta pahasta, niin monista rikoksista ja kärsimyksistä,
joista olin säästynyt elämällä ne pelkästään mielikuvituksessa.
Ja runoilemalla ne pois itsestäni. Niin monta surua, tuskaa ja
kaihomieltä.

Epäilemättä mahtoi siinäkin siis olla jotakin jumalallista. Mutta eihän
se ollut Jumala, eihän se ollut Hän itse.
Eihän se ollut Hän, vaan Minä!
Oma heikko, vähäpätöinen minuutenihan siinä vain turhaan kalisteli
kahleitaan. Pyrki pois maan tomusta, koetti tuntea edes jonkun itseään
korkeamman elävän hengen läheisyyttä.
Tahdoin kyllä aavistuksen ja mielikuvituksen siivin Häntä lähestyä.
Mutta tiesin korkeimmillenikin kohotessani tuota tietä kohtaavani vain
itseni ja sitä ympäröivän tyhjän äärettömyyden.
Sitäpaitsi riippuu runollinen haltioituminen vain hetken mielialasta.
Saattoiko niin löyhälle perustalle niin korkeata, niin taivasta tapailevaa
pylvästä pystyttää? Ei ikinä!
Siksi vastasinkin vain vitkaan ja surumielisesti:
--Minun tunnelmani läikkyvät ja väikkyvät kuin aava merenselkä.
Mistä tiedän niiden kuohuja halkoessani lujan kallion silmiini
sinertävän?
Kuului kuiskaus kuin outojen, sinertävien salojen humina:
--Lempeän luokse Hän tulee kuin lauha länsituuli. Mutta uhmaaja saa
tuta Hänet myrskyssä ja ukkosessa.
Tuo vastaus tyydytti minua täydellisesti.
Niinhän se oli, niinhän sen täytyi olla. Eihän Jumala voinut jokaista
samalla tapaa lähestyä. Täytyihän tulla huomioon otetuiksi kunkin
syvin yksilöllisyys ynnä heidän henkilökohtaiset kokemuksensa.
Kullakin ihmisellä oli siis tavallaan ikäänkuin oma Jumalansa.

5.
--Mikä siis on minun syvin yksilöllisyyteni? kysyin itseltäni. Eihän se
voi olla runous, sillä sehän on aaltoja, joita tuuli ajelee, muotoja, joita
niiden alla asuva henki nostaa pinnalleen.
Minun täytyi myöntää, että niin paljon kuin olin koettanut itseäni
tutkiakin, minä en tiennyt sitä.
--Kukin palvelee siis Jumalaa omalla tavallaan, sanoin itselleni. Nöyrä
nöyryydellä, uhmaaja uhmallaan, korven jalopeura peljättävällä
kiljunnallaan, lempeän lehdon hirvi hiljaisella ylevyydellään.
Ja kukin tunnustaa Hänet omalla tavallaan. Ja kukin tuntee Hänet
sellaisena kuin on Hänen oma ijäisin olemuksensa.
Niinhän se on, niinhän sen täytyy olla. Eihän Saulus voi tuntea Jumalaa
samoin kuin Paulus, eihän Abaelard samoin kuin Fransiskus
Assisilainen.
Eikä vanha Väinämöinen palvella Häntä samoin kuin Kullervo
Kalervon poika.
Mutta miten palvelen minä Jumalaa? Miten?
Tiesin itse omien mielialojeni määrättömyyden.
Ja myöskin mielikuvieni. Niillä aloilla ei mikään inhimillinen ollut
vierasta minulle, ei alin eikä ylin, ei synkin eikä aurinkoisin.
Kenties palvelin minä juuri niiden kautta jotakin tuntematonta
Jumalaa?
--Mistä löydän niiden yhteissumman? kysyin vielä itseltäni. Olisiko se
Jumala, minun Jumalani?
Vai olisiko niiden takana ehkä jotakin paljon ijäisempää ja ihanampaa,
jota ne vain ovat omiaan minulta pimentämään niinkuin pilvet
aurinkoa?

Minun täytyy siis ennen kaikkea päästä itseni perinpohjin tuntemaan.
Vain sitä tietä voin saada jotakin tietoa Jumalasta.
Ja oppia Häntä oikein palvelemaan.
Sillä enhän minä voi palvella sitä, josta minä en tiedä mitään, enkä
polvistua sen eteen, josta niin monet käsitykset maailmassa vaihtelevat
ja vallitsevat. Täytyyhän olla minullakin oma Jumalani.
Mutta miten oppia tuntemaan itseään? Eikö vain vertailemalla? Eikö
vain niiden vertailupäätelmien nojalla, joita muiden ihmisten