Alla kasvon kaikkivallan | Page 2

oli luomakunnan kruunu,
syntynyt maan tomusta tosin, mutta säteilevä jo kirkkaasti ja korkealle
omalla valollaan.
Miksi ei tuo riittänyt sitten? Mikä pakotti minut tällä hetkellä jotakin
toista, itseäni suurempaa ja ijäisempää olentoa maailmankaikkeudesta
etsimään?
Ja mikä se oli tuo sisäinen ääni, jonka kuulin koko ajan kuin etäisen
kuparikellon korvissani kumahtelevan?

Ymmärsin pian, että Totuuden ääni se oli. Enhän sitä voinut enkä
tahtonut välttää, sillä olinhan siitä saakka kuin opin ajattelemaan
pyrkinyt Totuuteen.
Olisihan se ollut samaa kuin kieltää oma henkinen minuutensa.
Tahdoin kuulla, mitä se kumahteli. Ja pian muuttuivat sen sävelet
sanoiksi sielussani:
--Ole tosi! Ole aivan tosi! Älä tingi oikeaan äläkä vasempaan! Jos sinä
olet kerran uskaltanut kieltää Jumalan, silloin kun et ole tuntenut Häntä,
totta uskaltanet Hänet myöskin tunnustaa, jos tunnet joskus Hänen
henkensä liikkuvan lähelläsi.
Tietysti! ajattelin minä. Tietysti, vaikka murtuisi koko entinen
minuuteni! Tietysti, vaikka menisi raunioiksi koko henkinen
elämänikin eikä minusta jäisi jäljelle enempää kuin savu, joka ilmaan
katoaa, tai kupla, joka särkyy ensimmäisen tuulen tullen.
Olihan ihmisen ylin velvollisuus olla itselleen uskollinen. Ja olinhan
itse kannattanut halki elämäni tätä yksilön suvereenista oikeutta, jonka
vaatimisesta--tätä velvollisuutta, jonka täyttämisestä--vasta seurasivat
kaikki hänen muut oikeutensa ja velvollisuutensa.
Niin vannoin, etten vavahtaisi, mikä ikinä kohtaisi minua tällä uudella
tiellä, jolle tunsin astuvani.
Tahdoin pitää pääni kirkkaana ja sydämeni pelottomana. Enkä kieltää
taikka myöntää mitään, jota ei kieltänyt tai myöntänyt sisin tajuntani,
enkä antaa itsestäni pois mitään, jonka tunsin elimellisesti kuuluvan
siihen.
Lupasin itselleni olla vain suora ja rehellinen, en muuta.
Vannoin olla voimieni mukaan vain puolueeton, lahjomaton
totuuden-etsijä, joka ei tunnustaisi muille muuta kuin mitä hän on itse
havainnut omassa sisäisessä tai ulkonaisessa tajunnassaan eikä väistyisi
sitten siitä hiuskarvaakaan, ei henkisen, vielä vähemmän aineellisen

hyödyn vuoksi, ei tähden ihmisten ilojen tai surujen, vielä vähemmän
heidän tuomionsa tai arvostelunsa, ei myöskään oman sisäisen onnensa
tai onnettomuutensa, nautintonsa tai kärsimyksensä, tässä taikka
tulevaisessa elämässä!
Säikähdin heti tuon valan tehtyäni. Olisiko minussa miestä myös sitä
pitämään?
Mutta kuparikello soi ja soi. Tunsin, että se vaati vastausta.
Ja niin tunnustin minä alla taivon tähtikirjan kuin Kaikkivaltiaan
kasvojen edessä:
--Olen Sinut aina aavistanut. Luulen, että olen joskus saanut myös
jonkun viestin Sinulta, vaikka vain silmänräpäyksittäin ja kuin
ohimennen.
Tuo on tapahtunut hiljaisimpina hetkinäni.
Uskon, että olen ollut silloin itselleni rehellisempi kuin koskaan
muulloin, sillä se on tapahtunut juuri niinä tuokioina, jolloin ei
ulkonaisen elämän pauhu eivätkä sisäiset tunnemyrskyt ole henkistä
havaintoani sumentaneet.
Noita tuokioita on ollut tuiki vähän minulla. Eivät ole levon lempeät
immet minun kätkyelläni istuneet.
Ne ovat olleet minun elämässäni vain kuin välkähdys, kuin helkähdys.
Kuin kiitävä päivänkilo laineilla, joita myrsky laulattaa, tai kesken
katkeava huuto syys-yössä, josta ei tiedä, kuka se on ja mitä se on. Niin
ovat olleet rauhan hetket minun rinnassani.
Sitten on kaikki taas ollut vain pelkkää tulta ja tulikiveä.
Siksi olen pitänyt noita hetkiä vain pelkkänä harhakuulona,
harhanäkynä.
Jos se olit Sinä, Kaikkivaltainen, miksi ei tuo huuto jatkunut? Jos se olit

Sinä, Kaikkitietoinen, miksi ei tuo pyhä välke jäänyt ainaiseksi eloni
tietä valaisemaan?
Tähdet korkeat! Eikö Hän voi tai eikö Hän tahdo tehdä itseään meille
täysin tiettäväksi?--
Huomasin heti noin puhuttuani pilkanneeni Jumalaa, herjanneeni Häntä,
joka ei salli itseään herjattavan. Sillä kuulin äänen kuin kaikkien
aurinkokuntien ukkonen olisi jyrähtänyt pääni päällä:
--Vain täydellisille voi Hän ilmoittaa itsensä täydellisenä.
Se oli totuus, joka musersi minut niinkuin suuri kallio heikon
heinänkorren musertaa.

3.
En ymmärrä, kuinka elän vielä. Mutta se mahtaa johtua tavallista
paatuneemmasta ja itsepintaisemmasta henkisestä olemuksestani.
Palasi järki päähäni, ajatus aivoihini. Mutta tuskin olivat kaikki
tavalliset sielunkykyni jälleen käsin käyteltävinäni, kun minä suuresti
suutuin ja häpesin itseäni.
Ja minä annoin itselleni aika ripityksen.
--Mikä olen minä, sanoin, minä, vähäpätöinen mikroskooppi-olio, joka
en taida selittää edes ensimmäisen elävän solun syntymistä, saati sitten
oman pienen itseni arvoitusta, arvaamaan Hänen arvoitustaan ja Hänen
henkistä olemustaan, jonka täytyy olla rajaton niinkuin on Hänen
luomakuntansa ja ajaton kuin on tähtitaivaiden iankaikkisuus?
Minä, minä, kiitävän hetken ilmiö, pyrin muka täysin tuntemaan
jumalaa! Sehän on hullunkurista.
Ja vaikka minä olisin pysyväisempikin ilmiö kuin itse otaksunkaan,
vaikka minun henkinen minäni olisi kuolematon kuin Hänen henkensä

ja minä eläisin Hänen kerallaan iankaikkisesti, täytyisihän kaiken järjen
nimessä sen olla vain kuin pieni kipinä verrattuna maailmanpaloon,
turha tomuhiukkanen, suuren pyörremyrskyn kuljettama!
Eihän Hän muuten Jumala olisikaan. Kuuluuhan Hänen
rajattomuutensa ja minun rajallisuuteni jo itse käsitteeseen.
Ja jos minulla olisikin valta ja voima tulla Hänet täysin tuntemaan, mitä
tekisin minä poloinen tuolla tiedollani? Kestäisinkö minä sitä?
Jaksaisinko minä kantaa tuota tunturien painoista taakkaa edes tuokion,
edes niin kauan kuin silmä rävähtää tai sähkö vaatii aikaa maapallon
ympäri matkatakseen?
Eikö se ennemmin olisi omiaan vain minut maahan murtamaan ja
musertamaan?
Enkö jo äsken murtunut tuosta yhdestä totuudesta, joka muistutti
mieleeni omaa epätäydellisyyttäni? Kuinka tuhatkertaisesti
murtuisinkaan sitten koko maailmantotuuden painosta, jos se siinä
silmänräpäyksessä laskettaisiin hartioilleni?
Ja eikö se jälleen tuhatkertaisesti olisi omiaan minua juuri omasta
pienuudestani ja epätäydellisyydestäni muistuttamaan?
Minua, joka en saata katsoa silmiin edes keskipäivän aurinkoa! Minua,
jonka päätä huimaa