Ystävykset | Page 9

kahden
kesken koiransa kanssa antoi hän surunsa puhjeta ulos. Silloinki ajatteli
hän: "Jos vaan minulle määrätään palkinto, ehkä he minua sitte
säälivät".
Kuitenki oli tuolle viidentoista vuoden vanhalle nuorukaiselle, joka
koko elämänsä ijän oli elänyt pikkiriikkisessä maailmassa, hänelle, joka
lapsuudestansa huomasi ainoastaan ystävällisyyttä ja osanottoa kaikilta
haaroilta, hänen nyt oli vaikea nähdä, että koko tämä pikkuinen
maailma oli äissään hänelle.
Erittäin raskaalta tuntui heille kylmä, luminen talven-aika, jolloin oli
pakko lämmitellä hyväntahtoisten kyläläisten takka-valkean luona. Nyt
talviseen aikaan kaikki ahtaammin lähestyivät toisiansa paitsi Nelloa ja
Patrasia: näiden kanssa ei kukaan tahtonut seurustella; he jäivät
kohtalonsa nojaan kylmään mökkiinsä halvatun ukkonsa kanssa; hädin
tuskin jaksoivat he saada muutamia halkoja takkaansa, usein ei heillä
mökissänsä löytynyt leipä-palaa, sillä Antverpenistä tuli kauppias
muulilla joka päivä maidon perään. Ainoastaan kolme eli neljä
kyläläistä eivät huolineet hänen ehdoistansa vaan jäivät viheliäisen
kärrin uskollisiksi auttajoiksi. Patrasin kuorma tuli täten varsin
kevyeksi ja Nellon taskuissa ainoastaan silloin tällöin kilisi muutama
äyri.
Koira tapansa mukaan seisahteli kaikilla tutuilla porteilla; nyt ne olivat
suljetut hänelle. Niitä katseli hän äänettömällä ja surullisella kaipuulla.
Kylän asukkaille oli vaikea sulkea oviansa ja sydämiänsä Nellolta ja
katsoa kuinka Patras veteli tyhjää kärriänsä. Kuitenkin he tämän tekivät
ja toivoivat näin miellyttävänsä Baas Hogesia.
Joulu-juhla lähestyi.
Olivat kylmät, kamalat pakkaset. Teitä peittävä lumi oli kuusi jalkaa
korkea; jää oli paksu ja vahva.

Tähän aikaan vuotta oli koko kylällä iloinen ja juhlallinen näkö.
Köyhimmässäki majassa syötiin piirakaisia, laskettiin leikkiä,
matalimmassaki mökissä oli valmistettu pyhimyksiä kuvaavia
sokeri-leivoksia.
Hevosten valjaissa helisivät iloiset Flandrian kellot; joka takan padassa
kiehui voimakas liemiruoka ja jokapaikassa kuului nauravien neitosten
kuiske, kun he pyhävaatteissaan kiirehtivät joko kirkkoon tahi sieltä
kotia pitkin valkoisia nietoksia. Ainoastaan ystävysten pikku mökki oli
aivan pimeä ja hyvin kylmä.

IX.
Aivan yksin jäivät Nello ja Patras maailmaan. Viikko ennen joulua kävi
kuolema heidän tuvassansa vieraana ja vei muassansa Jean Daasin
rauhan majoihin. Eläissänsä oli hän saanut kylliksensä köyhyyttä ja
surua kärsiä. Kauan eleli hän puolikuolleena: hän saattoi ainoastaan
antaa heikon merkin tarpeistansa; saattoi harvoin sanoa jonkun
ystävällisen sanan. Hänen kuolemansa kumminki suuresti ihmetytti
ystävyksiä, jotka häntä kauheasti kaipasivat. Nukkuessaan astui hän
tuomarinsa kasvojen eteen. Aamulla, aamuruskon tuikkiessa
huomasivat he yksinäisyytensä; tämä näytti heistä kärsimättömältä.
Kauan oli ukko köyhänä, heikkona halvattuna elänyt, hän ei voinut
kättänsäkään heidän suojellukseksensa kohottaa; mutta hän
erinomaisesti heitä rakasti ja aina ystävällisellä hymyilyllä heitä kotia
tultua tervehti. Lohduttamattomina kaipasivat ja surivat ystävykset
ukkoa, saattaessansa hänen ruumistansa harmaan kappelin
kirkkomaahan.
Köyhää ukkoa itkivät kaksi köyhää raukkaa: nuori poika ja vanha koira.
"Luultavasti hän nyt armahtaa lapsikurjaa, ja antaa luvan tulla meille
lämmittelemään," ajatteli myllärin vaimo, katsellen miestänsä, joka
poltteli piippuansa takan edessä.
Baas Hoges arvasi hänen ajatuksensa, mutta kumminki oli hän

itsepäinen eikä avannut oveansa, kun pieni hautajais-matkue surullisena
siitä kulki sivu.
"Tuo poika-ressu on kerjäläinen", sanoi hän itseksensä, "ei hänen
tarvitse liehakoida Aloisan ympärillä".
Vaimonsa ei virkkanut mitään; mutta silloin kun hauta oli peitetty ja
väki hajonnut, antoi hän Aloisalle talvikukista tehdyn seppeleen ja
käski sen panemaan haudalle, sille paikalle josta lumi oli poissa.
Ystävykset hiipivät kotiin särjetyillä sydämillä. Kohtalo eroitti heidät
tästäki surkeasta asunnosta. Isännälle olivat he jääneet velkaa
tuvastansa koko kuukauden ajalta. Saatettuansa vainajan hautaan ja
annettuansa hänelle viimeisen surullisen palveluksen, ei Nellolle jäänyt
äyriäkään rahaa. Hän kyllä pyysi isännältä, joka paikkasi vanhoja
kenkiä ja sunnuntai-iltana aina pistäysi myllärilään juomaan lasin
viinaa ja tupakkaa polttamaan, että hän armahtaisi heitä ja odottaisi
maksua. Isäntä ei tuota ottanut kuullaksensakaan, hän oli sydämetön ja
saita ihminen. Velan maksamiseksi vaati hän joka kepin, kiven, pannun
ja padan mökissä ja että tupa olisi aivan tyhjä seuraavana aamuna.
Mökki oli kyllä köyhä ja pieni, mutta he olivat siihen tottuneet. Tässä
olivat viettäneet monta onnellista hetkeä: olihan mökki niin soma ja
valoisa kesällä ihanan viinaköynnöksensä kanssa, kukkivine papuineen
auringon valaisemien peltojen keskellä. Elämänsä oli kyllä täynnä
suruja ja murheita -- ja kuitenki olivat he siinä niin tyytyväiset, niin
iloiset, palattuansa kaupungista juoksu-jalassa ja kohdattuansa
ukko-vainaan lempeän hymyilyn.
Koko yön istui poika koiranensa sammuneen takan ääressä pimeässä.
Kovasti puristi hän koiraa saadaksensa vähänki lämmintä ja lohdutusta.
Ruumiinsa eivät tunteneet pakkasta, mutta sydämensä jäätyivät surusta.
Seuraava päivän-nousu toi joulun aaton-aamun. Nelloa vapisutti
syleillessään ainoaa ystäväänsä, ja kuumat kyyneleet valuivat eläimen
rehelliselle naamalle.
"Mennään nyt rakas Patrasini", kuiskasi hän, "mennään ennenkuin

meitä täältä ajetaan".
Patras totteli ja molemmat astuivat he suruisina rinnakkain ulos
armaasta asunnostansa, jossa joka kappale oli heille kallis ja rakas.
Suruisena kallisti Patras päätänsä, kulkeissansa viheriäisen kärrin sivu.
Se ei nyt enään ollut heidän, vaan jäi velan suorittamiseksi. Vaskiset
valjaat olivat lumella. Mielellään olisi koira tuon viereen istahtanut ja
kuollut sen rinnalle murheesta; mutta niinkauan kuin Nello eli ja Patras
saattoi olla hänelle hyödyksi, ei hän antaunut suruun ja epätoivoon.
He menivät tuttua tietänsä Antverpeniin. Vasta hiukan hämärsi;
muutamain huoneiden luukut olivat vielä kiini: toisten asukkaat olivat
jo liikkeellä. He eivät huomanneetkaan, että poika koiranensa astui
heidän sivutsensa.
Erään oven eteen seisattuivat he. Tämän asukkaille oli ukko-vainaja
eläissänsä osoittanut monta ystävällistä palvelusta.