Ystävykset | Page 8

yönä, saapuessaan majallensa satoi lunta niin että kaikki polut
pelloilla olivat ummessa, kaikki pikku joet jäässä ja lakeuksilla riehui
ankara pakkanen. Tämän jälkeen seurasivat kurjat ajat; sillä
luonnollisesti oli vaikea käydä hakemassa maitoa pimeällä, ja kulettaa
sitä ympäri haudan-hiljaista kaupunkia. Tämä työ tuli sangen vaikeaksi
etenki Patrasille, sillä vuodet, jotka toivat Nellolle voimakasta, tervettä
nuoruutta toivat Patrasille vanhuutta: hänen jäsenensä kangistuivat ja
luitansa kolotti usein. Ei hän milloinkaan vetäyntynyt pois osastansa
vaivan näössä. Usein Nello koiraa sääliessään tahtoi itse vetää kärrinsä,
mutta tuota ei Patras ollenkaan huolinut. Ainoa apu, jota hän
vastaanotti ja myönsi oli kärrin työntäminen takaa, silloin kuin se
hitaasti kulki jäätyneellä, kuoppaisella tiellä. Patras eli valjaissa ja
pöyhkeili siitä. Hän usein kärsi vilua ankaralla pakkasella kulkiessaan
kehnoja teitä ja luuvalon kolotuksia kaikissa jäsenissään; silloin hän
ainoastaan hengitti raskaammin, ja kallistaen paksua kaulaansa, kulki
eteenpäin loppumattomalla kärsivällisyydellä.
"Jäähän nyt kotiin Patras, onhan sinun jo aika levähtää; voinhan minä
itse hyvin hyvästi vetää kärriä," puhui Nello usein koirallensa. Patras,
joka hänet hyvin ymmärsi, ei milloinkaan jäänyt kotiin, eikä kieltäynyt
työstä, samoin kuin tappeluissa haavoitettu sotamies ei voi olla
osaa-ottamatta uusiin taisteluihin; joka päivä ylös noustuansa asettausi
koira aisojen väliin ja kulki pitkin lumikinoksia ja peltoja, joihin hänen
käpälänsä olivat jälkiä painaneet monen, monen vuoden kuluessa.
"Ei kukaan saa levätä, ennenkuin kuolee" ajatteli Patras ja toisinaan
näytti, että tätä levon aikaa ei hänen tarvinnut kauvan odottaa. Näkönsä
heikkoni, voimansa alkoi uupua; aamulla ylösnousu alkoi tuntua
raskaalta, vaikka hän ei hetkeäkään viivähtänyt vaan nousi ylös
olki-vuoteeltansa niinkohta kuin kappelin kello löi viisi, ilmoittaen työn
alkua.
"Patras raukkani, me kohta saamme rauhassa levätä haudassamme --
sinä ja minä," sanoi vanha Jean Daas, silittäen Patrasin päätä vanhalla,
ryppyisellä kädellänsä, joka aina jakoi koiralle omasta leipänsä
kuoresta. Kummanki, niinhyvin ukon kuin koiran sydämmet tykyttivät
rauhattomasti saman ajatuksen raivotessa: "kuin heistä aika jättää, kuka

silloin huolta pitää heidän rakkaastansa."

VIII.
Kerran Antverpenistä palattuansa löysivät he tieltä kauniin, kauniin
nuken, puetettuna punaisella veralla, koristettu pienillä kulkusilla ja
kulta-nauhoilla. Tämä nukke oli kuusi tuumaa korkea, ja kumma oli
todellaki kun se ei pudotessa ollut likauntunut eikä särkeynyt. Tämä oli
soma leikkikappale. Nello koki etsiä ja kysellä sen omistajaa ja kuin
tämä hänelle ei onnistunut, päätti hän viedä löytönsä Aloisalle.
Jo tukkunaan pimeni kuin hän kulki myllärilän sivu; hän tiesi Aloisan
kammarin akkunan. Nello ajatteli, ettei hän tyttöä vahingoita jos antaisi
hänelle kallishintaisen löytönsä. Olivathan he niin kauan olleet tuttuja.
Aloisan akkunan alla oli erään ulkohuoneen laaka katto; tuolle katolle
kipusi Nello ja kolkutti hiljaan akkunaan. Kammarissa loisti himmeä
tuli. Tyttönen aukaisi akkunan ja tirkisti pelästyneenä ulos.
Nello antoi hänelle tuon kauniin nuken.
"Tuossa on sulle nukke, jonka löysin lumesta, Aloisa. Ota se", kuiskutti
hän, -- "ota se ja Jumala siunatkoon sinua, kallis Aloisa!"
Hän hyppäsi katokselta ja ennenkuin tyttö ennätti häntä kiittääkään,
katosi hän pimeään.
Tänä yönä oli myllärilässä tulipalo. Ulkohuoneet ja paljon ruista paloi
poroksi. Mylly ynnä myllärin asuinhuone jäivät kuitenki ehyiksi ja
vahingoittamattomiksi. Kylän väki tulvaili kauhistuksissaan kadulle ja
Antverpenistä saapuivat palosammuttajat. Myllärin omaisuus oli
palovakuutettu; hän ei kadottanut mitään, vaan julisti kaikkein kuullen,
että tuli ei päässyt irti sattuman tahi vahingon kautta, mutta että joku oli
sytyttänyt hänen omaisuutensa.
Nello, havahtuessaan, juoksi muiden kanssa auttamaan. Baas Hoges
sydämissänsä työnsi hänet pois.

"Sinä täällä hämärissä kuljeskelit," sanoi hän äreästi, "minä olen valmis
lyömään vetoa, että syyn tulipaloon sinä tunnet paremmin kuin kukaan
muu."
Hiljaa ihmetellen kuunteli Nello näitä sanoja. Hän ajatteli myllärin
leikkiä laskevan, eikä käsittänyt, kuinka tuo puhe saattoi olla
mahdollista tämmöisessä tilaisuudessa.
Seuraavana päivänä mylläri suoraan sanoi ajatuksensa muutamille
naapureille tulipalon suhteen; ja vaikka Nelloa ei kukaan voinut
suorastaan syyttää, levisi kuitenki huhu, että Nello nähtiin hämärissä
myllärilän pihassa, ettei kukaan tiennyt mitä varten hän siellä kävi ja
että hän oli äkeissään Baas Hogesille sentähden, kun tämä kielsi häntä
seurustelemasta pienen Aloisan kanssa. Kylän väki, orjallisesti uskoen
kylänsä varakkaamman isännän lauselmia ja ajatuksia, nähden
Aloisassa rikkaan ja kadehdittavan morsiamen kasvaville pojillensa,
kylmeni Jean Daas'in köyhää tyttären poikaa kohtaan ja alkoi häntä
katsella karsain silmin.
Kukaan ei mitään hänelle suorastaan lausunut: koko kylä tahtoi olla
myllärin mieliksi -- ja niissä taloissa, joissa Nello ja Patras olivat joka
aamu tottuneet käymään maitoa hakemassa viedäksensä sitä
Antverpeniin, kohtasivat heitä vihaiset silmäykset ja yksitavuiset
vastaukset entisen ilosen hymyilyn ja ystävällisen kohtelun sijaan.
Oikeastaan ei kukaan uskonut myllärin julmia epäluuloja ja hänen
loukkaavia syytöksiään; mutta kaikki kyläläiset olivat köyhiä ja hyvin
sivistymättömiä ja ainoa kylän rikashan se oli, kuin tuomitsi ja syytti
Nelloa.
Yksinäinen, syytön poika ei voinut eikä jaksanutkaan taistella yleistä
mielipidettä vastaan.
"Sinä olet varsin kova pojalle", rohkeni myllärin vaimo sanoa itkien
miehellensä. "Toden totta on hän rehellinen ja syytön lapsi, jolle ei
milloinkaan voi mieleenkään juohtua tuommoisen rikoksen täyttäminen,
vaikka hänen sydämessänsä miten vaikealta tuntuisi."
Baas Hoges oli kuitenki itsepäinen eikä mistään maailman hinnasta

olisi mielipiteestänsä luopunut, vaikka hän sydämessänsä tunnusti koko
oman vääryytensä.
Sillä välillä Nello kantoi hänelle tehtyä vääryyttä ihmeteltävällä
kärsivällisyydellä, karttaen valituksia; ainoastaan oltuansa