Yksinkertainen sydän | Page 9

kuin hellät.
Teurastajanrenki oli lyönyt Lulua, se kun oli rohjennut pistää päänsä
hänen koriinsa; ja siitälähtien lintu aina koetti nipistää häntä paidan läpi.
Fabu uhkasi vääntää siltä niskat nurin, vaikka hän ei ollut julma
luonteeltaan, huolimatta käsivarsiensa ihopiirroksista ja isosta
poskiparrastaan. Päinvastoin hän piti tuosta papukaijasta, jopa --
leikkisänä luonteeltaan, koetti opettaa sitä kiroilemaan. Félicité, jota
nämä vehkeet pelästyttivät, asetti sen keittiöön. Sen ketjut irroitettiin ja
se sai vapaasti liikkua talossa.
Kulkiessaan alas portaita se riippui astuimista käyrän nokkansa varassa,
nosti ensin oikeata, sitten vasenta jalkaansa; Félicité pelkäsi, että tämä
voimistelu voisi tuottaa sille pyörrytyksen. Se tulikin sitten kipeäksi,
eikä enää voinut puhua eikä syödä. Sen kielen alusta turposi, niin kuin
joskus kanoilla. Félicité paransi sen, poistaen kynsillään ajettuman.
Herra Paul oli eräänä päivänä kyllin varomaton puhaltamaan sen
sieraimin tupakansavua; toisen kerran, kun rouva Lormeau ärsytti sitä
päivänvarjonsa varren päällä, se nokkasi siitä irti helan; lopulta se
karkasi.
Félicité oli pannut sen nurmikolle hetkeksi raittiista ilmasta nauttimaan

ja oli poistunut toviksi; ja kun hän palasi, oli papukaija poissa! Ensin
hän haki sitä pensastosta, rannalta ja katoilta, kuuntelematta
emäntäänsä, joka huusi: -- Pitäkää varanne! Olettehan vallan hullu!
Sitten hän tarkasteli kaikki Pont-l'Évêquen puutarhat; ja hän pysäytti
ohikulkijat:
-- Ettekö sattumalta ole nähnyt minun papukaijaani? -- Niille, jotka
eivät tunteneet papukaijaa, hän selitti, minkälainen se oli. Äkkiä hän
luuli eroittavansa myllyn takana, töyryn juurella, jotain vihreätä, joka
liipoitteli. Mutta saavuttuaan mäen huipulle hän ei nähnyt mitään!
Muuan kulkukauppias vakuutti vastikään nähneensä sen Simon-muorin
kaupassa. Félicité lähti sinne juoksujalkaa. Mutta ei edes ymmärretty,
mitä hän tarkoitti. Viimein hän palasi kotia uupuneena, kengät
hajaantumistilassa, kuoleman siemen olemuksessaan; ja istuen keskellä
penkkiä rouvan vieressä hän kertoi kaiken, minkä oli tehnyt, kun äkkiä
kevyt paino laskeutui hänen olalleen: se oli Lulu! Mitä kummaa se
olikaan tehnyt? Se oli kai samoillut lähistössä!
Vaivoin Félicité tästä tointui, tai oikeammin, hän ei tointunut
ollenkaan.
Vilustumisesta hän sai kaularöhkän ja vähän myöhemmin korvien
särkyä. Kolmea vuotta myöhemmin hän tuli kuuroksi; ja hän puhui
hyvin kovaa kirkossakin. Vaikka hänen tekemänsä synnit tuottamatta
hänelle häpeää tai pahennusta kenellekään olisivat voineet tulla
julkisiksi koko hiippakunnassa, kirkkoherra kuitenkin katsoi
soveliaaksi ottaa hänet rippitunnustukselle ainoastaan sakaristoon.
Kuviteltu suhina saattoi hänet levottomaksi. Usein hänen emäntänsä
sanoi: -- Hyvä Jumala! kuinka olette lapsellinen! -- Félicité vastasi: --
Niin kyllä, rouva -- ja hän etsi jotain ympäriltään.
Hänen ajatustensa ennestäänkin ahdas piiri supistui supistumistaan,
eikä kirkonkellojen soittoa eikä härkien mylvintää enää ollut olemassa.
Kaikki olennot toimivat ääneti kuin aaveet. Yksi ainoa ääni vielä saapui
hänen korvaansa, nimittäin papukaijan ääni.

Ikäänkuin huvittaakseen häntä se matki paistin käänninraudan
naksahdusta, kalakauppiaan terävää huutoa ja vastapäätä asuvan
puusepän sahaamista; ja kun ovikello soi se, matki rouvaa: -- Félicité!
Ovikello! Ovikello!
Heidän välillään oli vuoropuheluja, papukaija toisti loppumattomiin
ohjelmistonsa kolmea lausetta, ja Félicité vastasi niihin tolkuttomin
sanoin, joihin hän kuitenkin purki sydämensä yltäkylläisyyttä. Lulu, tuo
eristetty olento, oli melkein kuin poika, rakastaja. Se kiipesi hänen
sormiaan pitkin, se nipisteli hänen huuliaan, se takertui kiinni hänen
huiviinsa; ja kun hän taivutti päänsä imettäjien tavoin, hänen huntunsa
isot siipiverhot ja linnun siivet värähtelivät yhdessä.
Kun taivas peittyi pilviin ja ukkonen jyrisi, lintu kirkui, kenties
muistaen syntymämetsiensä tulvia. Veden lorina sai sen vallan
haltioihinsa, se lenteli levottomana, kohosi kattoon, kaatoi kaiken
kumoon tiellään ja meni pulikoimaan puutarhan vesilätäkköön, mutta
palasi seuraavassa tuokiossa häkin rautaristikolle istumaan, ja
hyppiessään kuivatakseen höyheniään se näytti milloin pyrstöänsä,
milloin nokkaansa.
Eräänä aamuna tuona kauheana talvena 1837, kun Félicité oli asettanut
sen palavan pesän eteen pakkasen takia, hän huomasi sen kuolleeksi
keskellä häkkiänsä, pää riipuksissa ja kynnet takertuneina
rautalankoihin. Nesteiden tungos kai oli sen tappanut? Hän piti
persiljamyrkytystä todennäköisenä; ja vaikka ei ollut minkäänlaisia
todistuksia, kohdistuivat hänen epäluulonsa Fabuhun.
Hän itki niin katkerasti että hänen emäntänsä sanoi: -- No, antakaa
täyttää se!
Félicité kysyi neuvoa apteekkarilta, joka aina oli ollut hyvä
papukaijalle.
Tämä kirjoitti Havreen. Muuan Fellacher-niminen mies otti
täyttääkseen linnun. Mutta kun postivaunuista joskus katosi tavaroita,
päätti hän itse viedä sen Honfleuriin.

Lehdettömiä omenapuita oli loppumattomana jonona tien kummallakin
reunalla. Ojissa oli jäätä. Koirat haukkuivat talojen ympärillä; ja kädet
vaippansa alla, pienet mustat puukengät jalassa ja vasu kädessä hän
astui nopeasti keskellä tietä.
Hän kulki metsän läpi, sivuutti Haut-Chênen ja saapui Saint-Gatieniin.
Hänen jälessään, tomupilven keskellä ja myötämaan jouduttamina,
syöksähtivät postivaunut eteenpäin kuin pilvenpatsas. Nähdessään tuon
naisen, joka ei antanut tietä, vaunujen ajaja nousi seisomaan kuomin
eteen ja postinkuljettaja huusi, ja neljä hevosta, joiden vauhti ei ollut
hillittävissä, jouduttivat juoksuaan. Kaksi ensimäistä hevosta hiipaisi
Félicitétä; ohjaksia tempomalla ajaja sai ne väistymään tien oheen,
mutta vihoissaan hän lisäksi kohotti käsivartensa ja antoi isolla
piiskallaan Félicitélle niin lujan lyönnin vatsaan, että hän kaatui
selälleen.
Ensi liikkeekseen hän, jälleen tultuaan tajuihinsa, avasi vasunsa. Lulu
ei onneksi ollut vioittunut. Mutta Félicité tunsi polttavaa kipua oikeassa
poskessa; kädet, joilla hän sitä tunnusteli, olivat punaiset. Verta vuoti.
Hän istuutui kivikasalle, pyyhki nenäliinalla kasvojaan, sitten hän alkoi
syödä leipäpalaa, jonka varovasti kylläkin oli pannut vasuun, ja
lohdutteli itseään saamastaan haavasta katselemalla