Vanhoista kätköistä | Page 2

toinen ei
kuitenkaan havainnut. Koko tanssin kestäessä oli hän kokonansa
silmiänsä nostamatta.
Mutta Aleksis hymyili itsekseen lempeintä hymyilyään, kun hän
tuntemattoman tytön kera pyöriskeli, eikä hän välittänyt niistä
pilkallisista silmäyksistä, joita ympärillä seisovat häneen kohdistivat.
Hetken kuluttua loi hän ystävällisen katseen tyttöön, ikäänkuin he
pitkistä ajoista olisivat olleet tuttuja, mutta heidän katseensa eivät
kohdanneet toisiansa. -- Valssin hivelevät, puoleksi surunsekaiset
sävelet valtasivat kuitenkin molemmat, tunkeutuivat heidän nuoriin
sydämiinsä ja puhuivat ikäänkuin sanoissa heille: »Ah, kuinka minä
lemmin sinua, ah, kuinka minä lemmin sinua!» Ei useampia kuin nämä
harvat, jotka mitä uskollisimmin liittyivät sävelien juoksuun läpi koko
valssin suurimman osan.
Tunne, joka nyt nuoren pojan rinnassa heräsi, oli suloinen ja herttainen;
se ei ollutkaan uusi, se oli uinaillut siellä jo jonkun aikaa, mutta vasta
nyt hän sen tunsi.
Silloin soitto lakkasi, ja tanssivat parit pysähtyivät. Aleksis puristi
ystävällisesti tytön kättä ja virkkoi: »kiitos, se oli hauskaa!»
Vasta silloin nosti tummasilmäinen tyttö katseensa, ja hänkin hymyili,
mutta niin tottumattomasti, niin totisesti, kuin jos hänen silmänsä nyt
vasta olisi oppineet hymyilemään.
-- Kiitos! virkkoi hän, samalla kertaa lämpimästi ja nöyrästi.
-- Mikä teidän nimenne on? kysyi Aleksis ja heitti hänen kätensä irti.
-- Regina.

-- Minun nimeni on Aleksis, lisäsi hän. Kai me vielä kerran yhdessä
tänä iltana tanssimme?
Ja taasen heidän katseensa toisiinsa sattuivat, pojan nuoruudenraitis,
ystävällinen ja viaton; tytön arka, niin totinen, mutta syvä ja kaunis,
että Aleksis ajatteli itsekseen, ett'ei hän koskaan ole nähnyt sellaisia,
ihmeellisiä, tummia silmiä.
Sitten he erosivat.
-- Kuinka sinä löysit tuon mustalaistytön? Älähän huoli tanssia hänen
kanssaan, sanoivat Forssan pojat Aleksille nauraen, joka taasen oli
heihin liittynyt.
-- Miks'en? kysyi hän ja heitti ystävällisen silmäyksen tytön jälkeen.
-- Niin, ei hänen kanssaan kukaan tavallisesti tanssi; hänen isänsä
kuuluu olleen mustalainen.
-- Vai niin, vastasi Aleksis. -- Se asia ei minuun koske. Kai hän mahtaa
olla yhtä hyvä kuin muut tytöt.
-- Niin, hitto vieköön, arvelivat tehtaanmiehet ja nauroivat
poikamaisesti.
Aleksis ei sitä korviinsa ottanut, mutta hän hymyili itsekseen, kuten
hänellä usein oli tapana, ja hänen katseensa lensi kauas yli peltojen ja
kenttien ja pysähtyi etäällä olevaan metsänrinteeseen.
Sill'aikaa saattoi kuulla, miten paikkakunnan pojat koettivat
käsiharmonikoillaan vedellä viimeksi kuultua valssia; tytöt hyräilivät
pidettyä sävellystä, ja koko tanssikentän yli, läpi kansanjoukon
kaikuivat viileänä kesäiltana sävelet: »ah kuinka sinua lemmin!»
Kun saksalaiset soittoniekat huomasivat, että uusi valssi oli innostanut
nuorisoa, soittivat he kaikkien ihastukseksi sen vielä kerran. Pojat ja
tytöt liittyivät lähemmin toisiinsa tanssissa, eikä kukaan pojista jättänyt
naistansa, ennenkuin soitto oli lakannut. -- Aleksiskin oli Reginan

kanssa, jonka hentoa vartaloa hänen käsivartensa hellästi piteli,
tanssinut koko tämän valssin, ja tuon tuostakin sattuivat heidän
katseensa totisina toisiinsa.
Kun valssi lakkasi, oli tanssi-innostus myöskin päättynyt. Kun lähdössä
oltiin, jolloin hänen toverinsa olivat valmiit lähtemään kotia päin
peninkulman pituiselle matkalle Mustialaan, sanoi Aleksis Reginalle,
jonka rinnalle hän oli pysähtynyt:
-- Ensi pyhänä kello 6 tulen yksin Forssaan, tule minua puolitiehen
vastaan, niin saamme jutella hetkisen yhdessä.
-- Tahtooko Aleksis sitä? kysyi Regina.
-- Niin se olisi hauska, vastasi hän ja otti hänen molemmat kätensä
omiinsa, loi häneen ystävällisen katseen ja nojautui lapsellisesti
eteenpäin, niin että hänen huulensa lähestyivät Reginan otsaa.
Silloin katsahti Regina taas häneen, kallisti päänsä hiljalleen, ja vieno
puna lensi ensimäisen kerran hänen tumman ihonsa yli.
-- Kiitos tästä illasta, sanoi hän ja katsoi taasen nuorukaiseen. Voihan
nyt hyvin!
-- Jumala olkoon sinun kanssasi, sanoi Aleksis hajamielisenä, aivan
kuin hän olisi sanonut sen ventovieraalle henkilölle.
Sen jälkeen he erosivat, ja Aleksis riensi nopein askelin ja ryhdiltään
entistään uljaampana saavuttaakseen toverinsa, jotka olivat kappaleen
matkaa hänestä edellä.
He kulkivat joutuisasti eteenpäin myöhäisenä kesäiltana, alussa
hyräillen, mutta sitten hiljaisella äänellä laulaen uutta valssia -- jota heti
alkoivat nimittää nimellä »Forssan-valssi.»
Valssin sävelet kaikuivat myöskin Aleksin korvissa, mutta hänen
huulensa olivat ummessa, kuitenkin liitti hänen sydämensä toverien
lauluun vähän väliä nuo itsepintaisesti hänen mieleensä sattuneet sanat:

»voi, kuinka sinua lemmin!»

II.
METSÄSSÄ.
Aleksis Salminen oli nuorin viidestä lapsesta, jotka puolitoista vuotta
ennen tämän kertomuksen alkamista parin viikon kuluessa olivat
kadottaneet vanhempansa, jotka niille jättivät melkoisen omaisuuden.
Kun vanhin veli, Lauri, jo oli naimisissa ja suureksi osaksi velaksi oli
tullut erään talon omistajaksi muutamassa syrjäisessä pitäjässä, toivoi
tämä, että sisarusten yhteinen suuri ratsutila myytäisiin ja pesä
jaettaisiin. Sisarillakin -- Johanna oli kuutta, Maria neljää ja Iida kahta
vuotta vanhempi kuin Aleksis -- oli aikomus jättää autio talo Hämeessä
asettuakseen vuodeksi tahi kenties pitemmäksikin ajaksi Helsinkiin.
Siellä oli Johanna hoitava nuoremmille sisarille taloutta, koska näillä
oli tarkoitus kaupungissa perehtyä hienompiin naisten käsitöihin sekä
myöskin naispukujen leikkaamiseen ja ompelemiseen. Siten tulivat
helposti sisarukset yksimielisiksi siitä, että peritty ratsutila sekä kaikki,
mitä vanhemmat olivat jättäneet, irtainta ja kiinteätä, olisi myytävä ja
pesä jaettava.
Vielä päätettiin perheneuvottelussa, että Aleksis, joka silloin oli 18
vuoden vanha, ensi tilassa pyrkisi Mustialan maanviljelysopistoon,
jonka kurssin suoritettuaan hän saisi ostaa itselleen hyvän tilan. Tähän
yritykseen sisaret tahtoivat panna suuremman osan rahoistansa,
asettuakseen sitten emännän virkaan hänen taloonsa, josta nauttisivat
erityisiä etuja, kunnes