Vanha tarina Montrosesta | Page 9

miekkavyöni kolmea reikää
tiukemmaksi, ettei nälkä ja raskas rauta livahuttaisi vyötäni
paikaltaan.»

NELJÄS LUKU.
Yhtyipä kerran laaksossa Vuoriston kelpo poikia. Ei nähty koskaan
uljaampia Tikarin, miekan kantajia, Kaikissa, jotka pöksyin sijaan
Kilt-hamein verhoo polvuisiaan, Plaid-vaatteen pukee päälle takin Ja
kovaan päähän suikulakin.
Meston.
Matkustajilla oli nyt edessään vuori, jolla kasvavan hongikon
korkeimmat puut, ojentaen kuivuneita oksiansa läntistä taivaanäärtä
kohti, rusoittivat laskeutuvan päivän säteistä. Tämän hongikon keskeltä
törrötti torneillaan tai oikeastaan savupiipuillaan se kartano eli linna,
niinkuin sitä nimitettiin, joka oli matkan päämääränä. Asuinpuoli oli
senaikuisen tavan mukaan jaettu kahteen korkeaharjaiseen, kaitaiseen
rakennukseen, jotka ristikkäin kävivät toinen toisensa läpi. Yksi tai pari
oli ulkonevaa kylkirakennusta, ja kulmilla pienet tornit, aivan
pippurirasiain näköiset; siitä oli Darlinvarach'in kartano saanut

»linnan» arvonimen. Sen ympäri kävi matala pihamuuri, jonka
sisäpuolella olivat tavalliset ulkohuoneet.
Likemmäksi saapuessaan, matkustajat huomasivat uudempiakin
lisäyksiä linnan varustuksiin, joihin epäilemättä oli ollut syynä ajan
rauhattomuus. Useammista kohdin oli rakennuksen seiniin ja samoin
ulkovalliin hakattu ampumareikiä pyssyjä varten. Ikkunain suojaksi oli
äskettäin pantu rautakankia eteen ristikkäin, jollaisia nähdään
vankihuoneen rautaristikoissa. Pihaportti oli lukossa, eikä sitä avattu
ennenkuin varovaisten tiedustelemisten perästä. Avaajina oli kaksi
vahvaa, aseilla varustettua vuorelaista, jotka samoin kuin Bitias ja
Pandarus Aeneidassa näkyivät olevan valmiit pääsöä estämään, jos
jokin vihollisen tapainen pyrki sisään.
Pihaan päästyänsä matkustajat näkivät vielä enemmän uusia
vastarinnan varustuksia. Lautatelineitä oli muuria pitkin rakennettu
pyssymiehiä varten, ja pari pikkuista tykkiä, sitä laatua, joita sanottiin
falkoneteiksi, oli nostettu rakennuksien kulmille sekä sivutorneihin.
Useampia palvelijoita, mitkä vuorelais-, mitkä alankolaispuvussa,
karkasi kohta ulos kartanon sisästä. Muutamat riensivät hevosia
vastaanottamaan, toiset sillä välin odottivat, neuvoakseen vieraat
asuinhuoneisiin. Mutta kapteeni Dalgetty kielsi niitä, jotka tahtoivat
häneltä säästää hevosen korjaamisen vaivan. »Minulla on tapana, hyvät
ystävät, itse hoitaa Kustaavusta (sen nimen olen hevoselleni pannut
ikivoitollisen sotaherrani muistoksi). Me olemme vanhoja ystävyksiä ja
matkakumppanuksia, ja koska hänen jalkansa ovat minulle niin usein
apuna, autan minä taas puolestani häntä kielelläni, itse käskien, mitä
hän tarvitsee.» Näin sanoen hän ilman pitempää kursastelemista astui
talliin ratsunsa perästä.
Yhtä hellää huolta ei kreivi Menteith eikä hänen palvelijansa pitänyt
hevosistaan; he jättivät ne apua tarjoavain palvelijain haltuun ja
astuivat sisään, jonkintapaiseen pimeään, kumukattoiseen eteiseen.
Siellä seisoi monellaisten muiden kalujen seassa summattoman suuri
tynnyri täynnä kaljaa ja sen vieressä kaksi, kolme puista haarikkaa,
varalla nähtävästi ketä hyvänsä varten, joka tahtoi niitä käyttää. Kreivi
kiskoi tapin tynnyristä, täytti haarikan, joi kursastelematta ja ojensi

sitten astian Andersonille, joka seurasi isäntänsä esimerkkiä, eipä
kuitenkaan ennen, kuin oli kaatanut maahan astian pohjaan jääneen
kaljatilkan ja vähäisen pyyhkinyt haarikkaa.
»Mitä pirua, mies», sanoi vanha vuorelainen, joka kuului talon
palvelijoihin, »etkö voi juoda oman isäntäsi perästä muuten kuin että
ensin huuhdot haarikan ja hukkaat oluen tähteet, senkin vietävä?»
»Minä olen Ranskassa kasvatettu», vastasi Anderson, »missä ei kukaan
juo samasta kupista toisen, paitsi nuoren neidon, perästä.»
»Piru vieköön nuo herkkusuut!» sanoi Donald. »Kunhan vaan olut on
hyvää, eihän se siitä pahene, jos toisen miehen parta on kastunut
haarikkaan ennenkuin sinun?»
Andersonin kumppani ei juodessaan tehnyt sitä temppua, josta Donald
oli niin pahasti suuttunut, ja molemmat seurasivat herraansa
matalakupuiseen muurattuun saliin, joka oli vuorelaisperheen yhteisenä
kokouspaikkana. Suuri turvevalkea, joka paloi salin yläpäässä
summattomassa kiukaassa, valaisi huonetta hämärällä valolla ja oli
muutenkin tarpeellinen, sillä kosteus tuntui tässä, nyt kesäaikanakin,
sangen kolkolle. Kaksi- tai kolmekymmentä, kilpeä, yhtä monta kalpaa
ynnä vielä lisäksi väkipuukkoja ja »plaideja» (skotlantilaisten vanha
päällysvaate) ja pyssyjä, muutamat luntulla, muutamat piilukolla
syttyviä ja käsi- sekä pyssyjoutsia ja Lochaber'in sotakirveitä,
rautapaitoja ja teräslakkeja sekä kypäriä ynnä vielä vanhanaikuisempia,
rautarenkaista tehtyjä sotapaitoja päähineineen, hihoineen, kaikkia näitä
riippui sekaisin ympäri seiniä--olisipa siinä ollut kuukauden päiviksi
ihastelemista jonkun nykyaikaisen muinaistieteellisen seuran jäsenelle.
Mutta semmoiset kalut olivat siihen aikaan kovin tavalliset, vetääkseen
erittäin puoleensa silloisten katselijani huomiota.
Siellä seisoi myös suuri, kömpelösti tehty tamminen pöytä, jolle
äskenmainittu palvelija kiireisen vierasvaraisesti kohta asetti maitoa,
voita, vuohenjuustoa, pullollisen olutta ynnä pullollisen paloviinaa,
kaikki kreivi Menteithille virvoitukseksi; ja alhaisempi palvelija
varusteli sill'aikaa samalla tavalla pöydän alapäähän ruokaa hänen
seuralaistensa tarpeeksi. Keskelle jätetty tyhjä väli, sen ajan tavan

mukaan, erotti kylliksi isännän ja palvelijat, vaikka edellinen, niinkuin
tässä, olikin korkeinta säätyä. Pöytää katettaessa vieraat seisoivat
valkean ääressä--nuori herra aivan lieden reunalla, palvelijat vähän
syrjempänä.
»No, mitäpä sinä, Anderson», virkkoi edellinen, »arvelet
matkakumppanistamme?»
»Reipas mies», vastasi Anderson, »jos kakun sisus on kuoren mukainen.
Soisinpa, että meillä olisi kaksikymmentä sellaista, niin että saisimme
meidän irlantilaiset vähänkin sotatemppuihin harjoitetuiksi.»
»Minun mieleni on toisellainen, Anderson», sanoi taas kreivi Menteith.
»Minusta näyttää tämä mies Dalgetty olevan niitä hevos-verimatoja,
jotka ulkomailla verta imiessään ovat makuun päässeet ja nyt tulevat
kotiin lihoittamaan itseään omain kansalaistensa verellä. Häpeä noille
palkkasoturi-roistoille! Heidän kauttansa on skotlantilaisnimi yli koko
Euroopan tullut merkitsemään samaa kuin halpa palkkalainen, joka ei
huoli mitään kunniasta eikä periaatteista, vaan ainoastaan rahasta; joka
vannoo milloin tälle, milloin tuolle lipulle uskollisuutta, aina sitä
myöten, kuinka onni kallistuu tai kuka enimmin tarjoo; ja jonka
ikityytymätön saaliin sekä lämpimäin majain himo suureksi osaksi on
syynä tähän sisälliseen sotaan, jossa nyt miekoillamme raatelemme
omia sisuksiamme. Tuskinpa sain vihani hillityksi, kun