Vaarallista väkeä | Page 3

ei hän
ainoastaan pelännyt, hän oli myös utelias. Hän oli muutamia vuosia
sitten usein kuullut isän ja Björnholtin puhuvan kauheasta Knut
Holtista, ja hän muisti, mihin kiihkoon tämä oli saattanut kaupungin,
viimeksi kotona käydessään. Ainoa tavallisuudesta poikkeava, joka
koskaan oli hänen lähelleen tullut, liittyi tähän mieheen; hänen
muotonsa kuvautui sen vuoksi kummallisen salaperäisenä ja uhkaavana

hänen katseensa eteen.
»Mutta muistatteko, mitä minä vastasin tähän suurisuiseen
yllyttäjälyriikkaan?» Björnholt kysyi.
»Tuolla tulee pastori Fonn», Hamre keskeytti nähtävästi kevennetyllä
mielellä. Hän ei yhtä suuresti ihaillut Björnholtin muistia kuin Stubb.
Björnholt kääntyi. »Ja hänen lähin alipäällikkönsä», hän lisäsi. Hän
lähestyi sitten Stubbia ja alkoi vähän hiljempaan: »Kuulkaas, tiedättekö,
mitä kerrotaan Fonnista ja hänen uudesta kilpailijastaan pastori --»
Stubb rykäsi kovasti, veti sitten Björnholtin syrjään ja kuiskasi: »Hiljaa
-- ettekö te muista -- Vikhän on --»
Toinen vihelsi. »Samaa sorttia! Saakeli, sehän on totta.»
Molemmat uudet vieraat tulivat puutarhaan. Pappi oli nuorenpuoleinen
mies, joka näytti pitkältä varrelta, jonka päässä on suhteettoman raskas
kukka. Pitkät jalat olivat paljasta luuta ja nahkaa; kapeat kädet olivat
aina kylmiä ja kosteita. Tukka oli sileästi korvan taa kammattu.
Kasvojen väri oli harmahtavaa, iho sileätä kuin öljyllä kiiloitettu.
Poskia varjosti hieno, harva parta. Mutta kivuloisissa, verettömissä
kasvoissa oli kaksi kaunista, syvää, epäluuloista silmää, jotka eivät
koskaan katsoneet siihen, jonka kanssa hän puhui. Hän näytti siltä kuin
hän aina olisi »urkkinut ihmisten häjyjä ajatuksia», niinkuin Stubb
kerran oli hänestä sanonut.
Papin »lähin alipäällikkö», kaikkien lähetysseurojen esimies,
kirkkoväärti, entinen maallikkosaarnaaja, nikkarimestari Vildhagen oli
lihava mies, jalat raskaat, leveät, vähän sisäänpäin kääntyneet, ja kasvot
pulleat, keltaisenkalpeat, tuuhean, tukanvärisen parran ympäröimät.
Imelä hymyily ja naisekas heikko ääni olivat suurelle ruumiille
vastakkaisia.
»Me puhuimme Knut Holtista», Björnholt sanoi, kuin oli tervehditty.
»Muistattehan häntä Fonn?»

»Muistan -- innokas kansan puhuja», pappi sanoi sävyisästi, mutta
äänenpainolla, joka aivan siivosti työnsi keskustelun alaisen
kunnioitettavan seurapiirin ulkopuolelle.
»Muutoin --», puuttui laivankapteeni puheeseen, »oli Knut Holtissa
hyvääkin. Hänellä oli rohkeutta. Kuin minä kuljetin hänen isänsä laivaa,
teki hän minun kanssani matkan Mustallemerelle. Silloin hyppäsi hän
mereen pelastamaan merimiestä, joka ei osannut uida ja oli pudonnut.
Aalto oli korkea ja piru vieköön jos minä olisin itse uskaltanut sen
tehdä. Mutta hän pelasti miehen.»
Laiva oli laskenut ankkurinsa. Veneet ympäröivät sitä ja alkoivat tulla
maihin saaliineen. Vikin puutarhaan kokoontuneet lähtivät satamaan.
Juuri heidän tullessa laski harmaaksi maalattu vene laituriin, ja
englantilaiseen matkapukuun puettu nuori mies juoksi portaita ylös. Se
oli Hamren sisarenpoika ja perillinen, konsuli Robert Gil. Hänellä oli
omituisen pitkät kasvot, hiukan riippuva alahuuli ja suuret, petomaiset
hampaat. Hän oli kaupungin ensimmäinen sporttimies. Joka kesä
matkusteli hän vuonoissa puettuna nahkahousuihin ja rauvoitettuihin
kenkiin -- ja koko joukko kalakärpäsiä Stanleyhatussa, sekä puoli
tusinaa koiria matkassa. Nimensä hän lausui »Djil» ja karttoi kaikkia
norjalaisia sanoja, joita hän ei voinut lausua kieli paksuna. Hän
halveksi kaikkia muita kieliä paitse englannin eikä sen vuoksi puhunut
oikeastaan mitään tunnettua kieltä, muuta kuin silloin kuin oli
englantilaisia kaupungissa -- jokapäiväisissä oloissa hän vaan mörähteli,
sehän kuitenkin vähän muistutti sitä ainoata kieltä, jota hän kunnioitti.
»Rynt, rynt», hän sanoi antaessaan enolleen kättä ja nostaessaan muille
hattua. Hamre ei hievahtanutkaan. Toisella silmällään hän katsoa
sujautti pitkin täksi päiväksi lipuilla koristettuja meriaittojaan ja
tehtaitaan, toisella hän halveksi kansajoukkoa.
Tukkukauppias kutsui ystävät juomaan lasin viiniä »päivän johdosta»,
niinkuin hän sanoi. Kutsumukseen suostuttiin ja lähdettiin astumaan
pitkin maantietä, Kornelia jäi laiturille.
Ylhäällä maantiellä seisoi mies mustassa nutussa, joka höllästi verhosi
hänen laihaa ruumistaan. Hän nojautui keppiään vasten ja katsoi

jännitettynä laivaan. Kuin ystävät menivät hänen sivutseen, tervehtivät
he hitaasti. Päällysnuttuun puettu mies kääntyi kokonaan heihin päin,
nosti syvään hattua paljastaen terävän pään, jonka yli oli kammattu
ohutta tukkaa toisesta korvasta toiseen, saamatta kuitenkaan kaljua
päälakea peittoon. Tervehtiessään hän ojensi kaulaansa, pitkä, kapea
nenä käyristyi, ohuet huulet aukenivat ja paljastivat rivin hohtavan
valkeita hampaita. Se oli omituinen hymyily, siitä ikäänkuin tuikahti
valoa ja se oli samalla kohtelias ja ivallinen. Hän näytti haukalta joka
kohteliaasti tervehtii varmaa saalistaan.
Se oli laivanisäntä Arne Holt. Hän oli lähettänyt veneen laivaan, hän
odotti näet poikaansa kotiin monivuotiselta ulkomaan matkalta.
Äkkiä riensi hän laiturin portaille -- hän oli nähnyt veneen lähtevän
laivasta matkustaja muassaan. Hän astui alas portaita ja jäi seisomaan
viimeiselle. Kuin vene tuli niin lähelle, että hän saattoi tuntea poikansa,
loistivat hänen terävät haukankasvonsa, hänen silmänsä kostuivat, ja
hän nauroi pidätettyä suonenvedon tapaista naurua.
»Tervetulleeksi! Tervetulleeksi! Olitpaan sinä kuitenkin muassa», hän
sanoi ja pudisti kiihkeästi poikansa kättä, kuin tämä -- ijältään hiukan
yli kolmenkymmenen -- astui veneestä, »Minä en päässyt tulemaan
laivaan --.»
Knut Holt ei ollut isänsä näköinen. Hän ei ollut vaalean eikä tumman
värinen, keskikasvuinen, harteikas, mutta vähän litteärintainen.
Parrattomissa kasvoissa oli aivan suora nenä ja kaksi harmaata hiukan
himmeätä silmää. Hän näytti etusijassa vähän suuttuneelta, kuin hän
sikariaan pureskellen tervehti isäänsä ikäänkuin olisi ollut vain vähän
soutelemassa.
He astuivat ääneti laituria pitkin. Vikin talon kohdalla he kulkivat
Kornelian sivu. Knut näki kaksi uteliasta silmää, jotka katselivat häntä
ikäänkuin syvältä piilosta, kuin hän kasvot puoleksi heihin
käännettyinä meni