Väinölä | Page 9

naisten naalan päälle.
Katso,
Astrild ainokainen
Oli saatu satimehen,
Kussa luki lääkitykset,

Kiivahasti kirjoitukset,
Kuinka pitäisi parata
Sairahaksi saatettua.

Sairas kuin sanoman saapi,
Katsomahan kapsahtaapi:
Jonka Astrild
ainokainen
Sivuupi sylihin kohta,
Kaikki haavat hauteleepi,

Kipupaikat parantaapi,
Sydämmen sitoopi syrjän,
Jatkon jalkahan
paneepi!
Tuopa sydäntä sukaisi,
Munkin mieltäni mutaisi!
Runoihin rupesin
kohta,
Lattialla laulamahan:
Kiitos Astrild ainokainen
Hyvin
aivan ampumasta,
Paremmin parantamasta,
Kiitos, kiivahin sodassa,

Taitavainen tappelussa!
Siitä kannan kallollesi,
Siitä painan pääsi
päälle
Kruunun kullasta kudotun,
Palmupuista palmikoitun,

Toivotan todella sulle
Onnen kaiken olkapäille!
ABRAHAM ACHRENIUS.
Syntyi Somerossa 1/2 1706, tuli ylioppilaaksi Turkuun 1725, papiksi
Pohjanmaalle 1730, Nousiaisten kirkkoherraksi 1753 ja kuoli 28/9
1769. Achrenius teki jo nuorena itsensä tunnetuksi runoiliana, mutta
liityttyään 1730-luvulla herännäisliikkeesen, käytti hän

runoilialahjaansa enää ainoastaan virsien y.m. hengellisten runojen
sepittämiseen, kerrotaanpa hänen polttaneenkin entiset maalliset
runoelmansa. Hengellisiä runoja on hän julkaissut suuren paljouden,
joista tunnetuin on kokoelma _Sionin juhla-virret_, pain. Turussa 1769.
Seuraavassa »onnentoivotuksessa väitökseen», joka olkoon näytteenä
1700-luvun akatemiallisesta runoudesta, on senaikuinen
kirjoitustapakin säilytetty.
ONNENTOIVOTUS VÄITÖKSEEN.
Tuonain temmaisi täst minu muodois muttuva Morpheus,
Temmais,
valpana vei, eipä suonut sippura silmill,
Vei minu, vei vijtan, cusa

virsiä veisasi Virtus,
Veisais näin: tule tän Musain vesa vickelä
vircuin,
Cuin vetelet vinhast Aganippen vainjosa vettä:
Juox, tule
tän tänäpän, täsä tie, täsä tanhoa toimen,
Tie joca selkiä lie, joca vie,
joca taitane taivast
Päin vetä, paitz pelvot ylitz onnet et ongalet alhoin,

Pindin paisumen pääl, cusa cunnia canda cathedras
Crunun caickile
nijl, jotk sinne on sattanet itsens:
Sijs tule tän tänäpän: vedä, veickoni,
virsuja väljäll,
Seura ny' meit yll' öit, pyri pääl, lue, lauluja laske,

Eij täsä turmel työ, vaick tappura pistäpi pensas,
Eij täsä tuoxua tul,
vaick canda se, crapise cannois:
Sijs pidä pääl, joca sääl, kyl cunnian
cuckula caicu,
Cuins heljäl helinäl Heliconillen huittulen[45] hyppät.

Näin veisais Virtus: tämän äckeis taitava toimen,
Cans taidon
Toveritz', joca nurcasa nurisi nurmen,
Äckäis sen, meni sinn'; ja jos
ennen seuraisi sijvos,
Kyl sala kyl caunist, jo ny' jälkiä jättele julki.

Jälkiä jättele julk, minä vihdoin vidasa virgon,
Nyt toivon totisest:
caick caiketi kändykön onnex.
JUHANA FROSTERUS.
Juhana Frosterus syntyi 1720 Paltamossa, tuli ylioppilaaksi 1736,
maisteriksi 1745, Sotkamon kirkkoherraksi 1763; v. 1800 sai hän
jumaluus-opin tohtorin arvon ja kuoli 10/6 1809. Hän on sepittänyt pari
kaunista runoa sekä miellyttävän, esitystavaltaan runollisen kirjan
_Hyödyllinen huvitus luomisen töistä_, joka ilmestyi 1791.
JUMALAN PYHÄSTÄ LAISTA.
Tuli tuuli tunturilta,
Edomin etelämaalta,
Paksu pilvi Paranista,

Josta tuli tuiskuaapi,
Tulen liekit leimahtaapi,
Jyrinät ylen jyreät,

Pelättävät paukaukset.
Oli tuska tullessakin,
Kova kipu kallioilla,

Vuoret aaltoina ajeli,
Paukkui vuorten patsahatkin,
Sinai syttyypi
tulesta,
Horeb horjuupi kovasti.
Onpi Luoja liikkehellä,
Luojan voima vallassansa
Ihmisille
ilmestyypi.
Hänen vaununsa vakava
Kulki pilven kukkuloita

Rakehitten rattahilla.
Taivas selkeä sakosi
Mustan pilven

peittehestä,
Tiukkui taivahat sadetta,
Vesi vuoti viljavasti.
Liikkui
luodut luonnossansa,
Liikkui Luojan liikuttaissa,
Kaikkivaltiaan
käsissä.
Nämät oli nähtävissä,
Mutta eipä siedä silmä
Nähdä näkymättömiä,

Kukapa saattaapi sanoa,
Jot'ei ole ennen nähnyt
Eikä kuullut
korvillansa?
Kuka saattaapi sanoa,
Aivoillansa arvaella,
Mitä
enkelein esissä,
Mitä taivaassa tapahtui,
Henkein suuressa hovissa,

Kaunihissa kartanossa?
Pyhän Herran palveliat,
Seebaotin sotajoukot,
Suuret sankarit
sodassa,
Kirkkaudessa koreat,
Seisoi tuhannen tuhansin,

Joukoissansa juontehessa,
Tekemässä taitavasti
Palvelustansa
pyhästi.
Helisi heleä torvi,
Pauhasi pasuunan ääni,
Kaikui
korvissa kovasti,
Pelko pyörrytti parahat,
Rohke'immat raukesivat.

Ylimmäisen ystäväkin,
Jalo tuttava Jumalan,
Mooses miehistä
valittu
Tunnustaapi tuskissansa:
»Minä vapisen, värisen,
Polvet
puuttuvat minulta».
Kaikki kansa katsellessa,
Katsellessa,
kuullellessa,
Pyysi pelvosta paeta
Kuolemata kauheata.
Minne poloinen pakenet
Kaikkivaltiaan kädestä?
Eipä turvaa tuonta
vasten,
Sinaissa suojelusta
Vastoin la'in vaatimusta,
La'in kanteita
kovia.
Istui Herra istuimelle,
Kiivas Kunnian Kuningas
Lakiansa
latomahan,
Sulki lavean lakinsa
Käskysanaan kymmenehen.

Puhui selkeät sanansa,
Lujat juuri lupaukset,
Hedelmät hyville töille;

Kovan koston uhkaukset
Peloksi pahoille töille.
Nämät vaativat vakaasti
Taidon, tahdon, taipumusten,
Ajatusten,
aikomusten,
Kielen, käytösten, tekojen
Viatonta, virheetöntä

Puhtautta puuttumatta.
Mitäs vielä vilpistelet,
Juonissasi juonittelet?

Onko vilpissä varoa,
Valellessa varjelusta?
Tunnusta tapasi
tuimat,
Paljasta paha sisusi.

Sydämmes on syvä hauta
Täynnä häijyjä haluja,
Kauheata
kankeutta,
Ylevätä ylpeyttä,
Iloittelet ilkeöille,
Tavoille
tavattomille,
Vastoin Luojasi lakia.
Onkos Herra herjennynnä,
Vaijennut vakaa Jumala,
Laskenut lujan
lakinsa
Meidän mielivaltaisamme?
Etkös tiedä täydellensä

Tulevas tilin tekohon?
Tulet totta tuonen tullen,
Tulet vastoin
tahtoasi,
Tulet käskyllä kovalla,
Koska torvi taivahalta
Kutsuu
kuollehet kokohon,
Herättääpi haudoistansa,
Tuopi tuomion etehen;

Koska meret mullistuvat,
Tuli tuima kaikki syöpi,
Voimat vahvat
taivahankin
Värisevät, vapisevat.
Voivotukset vallan saavat,

Parku suusta pakahtuupi;
Soisit, vuoret vääntyisivät
Poloiselle
peitteheksi;
Mutt' ei pääsekkään paolle
Kovan kostajan käsistä.
Ei ole turvaa tuonta vasten,
Sinaissa suojelusta
Vastoin la'in
vaatimusta,
La'in kanteita kovia!
Työsi kaikki kaunihimmat
Ovat
kaikki kelvottomat,
Niinkuin huonon hämähäkin
Verkko sulle
vaatteheksi.
Nyt on vielä armon aika!
Matkaa toiselle mäelle,
Pyri, käänny
Golgatalle;
Siell' ei ole tulen tuisku,
Eikä jylkeä jyrinä.
Siellä
rauha raketahan,
Siellä armo annetahan,
Jesus joutuu turvaksesi,

Päästää pauloista pahoista,
Kuolon kauhean kidasta.
TUOMAS RAGVALDINPOIKA.
Köyhistä vanhemmista syntynyt 27/12 1724 Tyrväässä, varhain orvoksi
jäänyt, ilman kasvatusta, ontuva ja rampa, on Tuomas Ragvaldinpoika
kuitenkin ansainnut muistamista. Yhteen aikaan Turussa oleskellen,
toimitti hän painoon useat häärunot ja jälkimuistot, vaan muutti sitten
Loimaalle, missä kuoli 14/3 1804.
YLHÄISEN LAPSEN HAUDALLA.
(Lyhennetty.)

Taivaan lintuin laumasta
Mainitahan kotkasta,
Että yli muiden niin

Lentää asti pilvihin.
Niin nyt tämä herranen,
Johannes, vähä sielunen,
Lensi ylös
korkeaan
Taivaan saliin oikeaan,
Isän syliin Jesuksen,
Joka näki parhaaks sen,
Suloisella suvella

Nisuns' jyvän jouduttaa.
Niinpä Jesus puheli,
Rakkaudesta saneli:
Sallikaa ne vähäiset

Tulla tykön' lapsiset.
Surun laakson pellosta,
Mailman pahast' alhosta,
Jossa lapset
kasvavat,
Vesoina jo kuivavat.
Jesus ulos johdatti,
Isänmaahan istutti;
Siell' on vahva satama,
Ei
siell' tuule, tuiskukkaan;
Mutt' tää kukka ihana
Kaunis onpi kasvoilta,
Enkelitten muotoinen,

Pyhäin kaikkein kaltainen.
HEINRIKKI ACHRENIUS.
Syntyi Sievissä 1730, tuli 1749 Turussa ylioppilaaksi. Oli sittemmin
suorituskomissariuksena ja nimismiehenä Kalajoella, jossa kuoli 1798.
On kirjoittanut koko joukon, enimmäkseen ainoastaan
käsikirjoituksessa säilyneitä runoja, useimmat leikillistä laatua.
KAIKU.
Ilma kaunis, ihanainen,
Se'es, siksehen suloinen,
Minun laitti
liikkehelle,
Kerran käymähän kuletti
Nurmimaalle nukkaiselle,

Kukkaisten kotisijoille,
Joita katsellen kävelin,
Ihantelin itsekseni.

Kävin kyynärän välistä,
Jopa seisoa sujotin,
Tahi panin polvilleni,

Uuvuin istumaisilleni,
Otin kukkaisen kätehen,
Toisen toisehen
sivalsin,
Sitte veisasin vähäisen,
Sanan, kaksi kalkautin.

Jopa ääni etähältä
Kuului korvani sisähän,
Joka mua jätkytteli,

Samat saneli sanaiset.
Minä vaikenin välehen,
Ajattelin arvollansa

Siellä ihmisen olevan,
Istuksevan itseksensä,
Joka kuuli laulavani,

Lauloi laillani takaisin.
Vaan jo muistui mieleheni,
Astui aivoni
sisälle
Juttu kaiusta kamala,
Kaikun katalan menosta,
Joka oli
neito nuori,
Kaunis, kasvoilta ihana,
Mutta muuttui murhe'esta,

Kaikki kuivasi kokohon,
Jott'ei jäänynnä jälille
Tästä muuta
tiettävätä,
Kun