Väinölä | Page 8

tuhatta nukkui koht' paikassa siin',
Mont' tuhatta upposi vesiin,

Mont' tuhatta otti Kaarl' kuningas kiin'
Ja antoi ne vartiain käsiin;
Mont' tuhatta viel'
Hält' rauhaa rukoil' --
Näin Jumalan avull' hän soti!
Tsaar' Pietar kyll' lupas taas keväällä tull',
Mut emme hänt' enempää
pelkää.
Kaarl' kuningast' ravitse, Herra, ijäll',
Hän hosukoon
venäläist' selkään!
Näin toivomme viel',
Äl' apuas kiell',
Ett' Sinun me avullas sodim'!
SAKARI LITHOVIUS.
Syntyi 1672, tuli Turkuun ylioppilaaksi v. 1692 ja 1700 filosofian
maisteriksi; nimitettiin Nevanlinnaan kirkkoherraksi 1702 ja Ouluun
1713. Hän kuoli 1743. Lithovius on kirjoittanut valitusrunot Gezelius
nuoremman ja Kaarlo XII:n (suomeksi, ruotsiksi ja latinaksi, nimellä
_Threnodia lugentis Fennonice_) kuolemasta ja onnentoivotuksen
Ulriika Eleonooran kruunaukseen. Runopuku on jotenkin huono, mutta
niistä puhuu raikas ja pilaantumaton tunne.
KAARLE XII:N KUOLEMASTA.
Surullisten Suomalaisten
Parkupuheet, Pohjalaisten
Ison itkun
ilmoitukset,
Vaikeammat valitukset.
(Vähän lyhennetyt).
Oho orpoj' onnettomi'!
Alimmaisi' armottomi'!
Vaivattua
valtakuntaa!
Suomen saarta surkeata!
Kuinka kävi kätehemme,

Kovuus kohtais kotohomme,
Osaisit onnettomuudet,
Vahingot, viel'
vaivaisuudet!
Sillä siirtyi sankar suuri,
Maakunnasta myöskin

muuri,
Iso isänt' isänmaasta,
Valtakunnast' vainotusta,
Kaatui
kullainen kuningas,
Alimmaisilt' armollinen,
Lankeis luodilt'
lentävältä,
Pyllist' pyssylt' paukkuvalta,
Norjan nurmelle nykertyi,

Tylyn Tanskan tanterelle.
Entisiä edessäni
Aikoj' ajatellessani,
Monet muistuu mieleheni,

Johtuu joskus järjelleni;
Kuinka kaikkein Korkeamman
Tahdon
täytyy tarkkaisimman
Tapahtua tähdiss', tuuless',
Maassa,
muuallakin, meress',
Ihmeellisest' itse ilmass'.
Joka paikass' juuri
julki
Kuinka kaitsi kuningasta,
Varjel' vaaroist', vahingoista,

Alust' armollisest' autti
Jumal' itse ihmeellisest'.
Nimittäin Narvan
nurmell'
Voiton veti vähäll' väell'
Venäläisilt' verrattoman;
Puolan
pelloll' päästyänsä
Väkinensä voiton väänsi,
Augustusta ahdisteli,

Pahan paavin parvest' päästi,
Saattoi Saksass' voimallisest'

Vapauden vainotuille.
Mutta muuttuivat mokomat
Otolliset onnen
otsat,
Sangen suureksi suruksi,
Kadotukseksi kovaksi,
Pyrittyä
Pultavahan,
Tartarilt' talutettua.
Vaka valta varjel' vielä

Voideltuaan voimallisest',
Pehtaroi kun Benderissä,
Soti sijass'
soukkaisessa,
Turkin tuiman tanhualla,
Monta maahan martaaks
mätti,
Janitsaarein ioukost' jätti.
Jumal' jälleen johdatteli,


Joukkoinensa johdatteli
Kotihinsa kulkiessa.
Mureheksi riemu
muuttui,
Sangen suureksi suruksi.
Vaikka vaivoin vaadittihin,

Pahat pois pakenemahan,
Kuiten kaikkein Korkeamman
Tapaht'
tahdost, totisimman,
Että eros esivalta,
Kuoli kuulu kuninkaamme,

Lankeis luodilt' laumaltansa.
Kätes kiivahast' kirottu,
Sormes,
suones sadateltu,
Kinttus kivust' kuivatkohon,
Jäsenesi jäätyköhön!

Joka joutses jännittelit,
Panit pyssyt paukkumahan,
Ampumahan
arvollista,
Voideltua voimallista!
Kukkulat kaikk' korkeammat,

Tunturit te Tanskan tuimat,
Norjan niityt, nurjat nurmet,

Manterehet, maat ja metsät
Mureeks mustaks muuttukohot,

Surekohot surkiasti!
Älköhöt äkätkö äänet,
Saapuko satehet sinne,

Koskeko kanss' koskaan kaste
Vihollisten vainioille,
Sillä siellä
sodan sankar
Ammuttihin aivan ankar.
Älkäät ilkeät iloitko,
Rivot

riettahat riemuitko,
Vaikka vaipui voimallinen,
Kaatui kullainen
kuningas,
Ruumis rangaksi raukeni,
Meni martaaks manterehen.

Sielu siirtyi parempahan,
Pyrki taivahan talohon;
Kunnia kuuluupi
kauvas,
Mainitahan mailmassakin
Kuuluisan kuninkaan Kaarlen,

Sankarin sodassa suuren!
HEINRIKKI LILIUS.
Syntyi 1683 Messukylässä, tuli ylioppilaaksi 1700, vihittiin papiksi
1706 ja maisteriksi 1707, tuli sitten kappalaiseksi Pirkkalaan 1709,
kirkkoherraksi Längelmäelle 1722 ja syntymäpitäjäänsä Messukylään
1730; kuoli 1745. Tässä painettu _Kehtoruno_ (vuodelta 1728) on sen
ajan parhaimpia tuotteita.
KEHTORUNO.
Tuutilainen, tuutulainen,
Lepäele lapsukainen!
Levon lainaaja
lepyinen,
Jesus sua siunatkohon!
Nuku, nuku nukkeroisein,

Makaele maidonjuoja!
Kuin on maitokin makoinen,
Unes olkohon
suloinen!
Kuin on kätes kiinnitetty,
Kupeheses vyöllä vyötty,

Niin sua Jesus itsehensä
Uskon nuoralla niveli.
Jumala sun itse otti

Liittohonsa lapseksensa,
Jesus vioista virutti,
Pyhä Henki
pyhitteli.
Älä itke, enkelisein,
Vaikeroitse, vaiveroisein!
Jesus kaunis
kumppaninas,
Pyhät vartiat va'ussas.
Nuku, nuku, nukkeroisein,

Makaele maidonjuoja!
Liekuttelen linnuistani,
Ainoata armaistani,

Kehtos käärin kukkasilla,
Kasvos peitän kaunihisti.
Koska olet
kyllin saanut,
Hopeaisein, hienoisesta,
Heräele, herttukaisein,

Ilman itkutta isotta!
Palkkas on pantuna povessa,
Maito
mesi-mieluhinen.
GABRIEL CALAMNIUS.
Syntynyt 1695 Kalajoella, tuli ylioppilaaksi 1712, sitten papiksi ja tuli
kappalaiseksi syntymäseutuunsa, joutui 1717 venäläisten epäluulon

alaiseksi ja vietiin vankina Turkuun, nimitettiin 1726 Kalajoen
kappalaiseksi, ja kuoli 1754. Ilman tekiän nimettä painettiin v. 1734
hänen Suomen vaivoista ison vihan aikoina tekemänsä _Suru-Runot
Suomalaiset_, joista uusi painos ilmestyi 1778. Hänen muut
runoelmansa ilmestyivät v. 1755 koottuina nimellä _Vähäinen cocous
suomalaisista runoista_.
SIITÄ SUURESTA SURKEUDESTA, JOKA SUOMESSA OLI V.
1714 JA 1715.
Muukalainen muulta maalta,
Venäjältä vierahalta,
Meidän maalla
matkustaissa,
Tuimuudella tultuansa,
Söi siat sikiöinensä,
Karitsat
kapehinensa,
Kanat kaikki karisteli,
Kukon poijat kuristeli,
Löysi
lehmät, löysi leivät,
Havitteli härkälaumat,
Veipä hevot heinikoista,

Varsoinensa vainioista,
Pani kaikki kartanoissa
Peri puulle
puhtahalle.
Lapsi parat laattialta,
Imeväiset istualta,
Pojat äitin polven päältä,

Piiat pienet tuolta täältä,
Otti oi! oi! orjiksensa,
Ainoisiksi
aljoiksensa;
Vaimot vallitsi väkisin,
Kaunihimmat kaiketikkin,

Sydämmellä surkialla,
Miesten mielellä pahalla.
Vanhimmaiset
valkiahan
Pani pahoin paistumahan,
Kädet köytti kiintiästi,

Kapaloitsi kalvosista,
Seljän päälle singotteli,
Piiskallansa
pingotteli,
Kysyi: kussa kukkarosi,
Hohtavaiset hopiasi,
Kussa
kullat kirkkahimmat,
Kalut kussa kallihimmat,
Kussa kaikki
kattilasi,
Kussa tiskisi tinaiset,
Kussa punainen pukusi,
Varsin
juhlavaattehesi! --
Veden vääntääpi verisen
Selkiöistä silmistäni,

Hi'en hiuksista hioopi,
Poskipäästä pusertaapi,

Muistuessa
mieleheni
Vihollinen venäläinen,
Kuinka muodolla monella
Vaati
aina vaivaisilta
Tavarata taipumatta,
Omaisuutta ostamatta.
Mikä
virkois vihdoin siitä,
Mikä kuoli kurjan lailla! --
Korvessa oli kotomme,
Maantiellä majasijamme.
Kirkkotiemme
kivistöllä,
Metsän petojen pesillä,
Karhut kanssakumppanimme,

Pyry päiväpaistehemme.
Ei mieli mesiä tehnyt,
Kylki kuuta

kasvattanut
Pahan pakkaisen käsissä,
Kovan ilman kouratessa,

Pahimmissa päivissämme,
Hengen hädäss' heltehessä;
Moni heitti
henkensäkin,
Vaipui poijes varvikkohon,
Kuoli korpehen kovahan,

Kankahalle kaatui maahan.
Ruoka oli ruumenista,
Puista purtava
kovista,
Oljesta oma osamme,
Petäjästä pellon siemen,
Karvas
leipä lehdiköltä,
Mämmi männystä mäeltä,
Suosta suolat,
suurusjauhot,
Varsin vehoista valitut,
Vesi säätty särpimeksi,

Sinukka sianlihaksi!
Sudet viimein suostuit meihin,
Pyysit
päällemme poloisten,
Monta pientä pehmokaista,
Vaivaista
vaeltavaista
Söivät lasta laitumella,
Täytit täytten miesten päälle.

Viisi muuta vitsausta,
Joit' en saattane sanoa,
Oli meillä orpanoilla

Kovan Herran koston alla.
Auta ainoinen Jumala,
Päästä päivistä pahoista!
HÄÄRUNO ASTRILDISTA.
Minä Savon Suomalainen,
Kainuhussa Karjalainen,
Tulin tiettyhyn
talohon,
Kaunihisen kartanohon,
Kuulin siellä kumman äänen,

Tomun totisen tohinan:
Vaimo parat paksulliset
Niinkuin pörhöiset
pirisit,
Piiat pienet, pikkaraiset,
Pitkin seiniä sirisit.
Kohta kysyin kohtapäätä
Tuommoisen tohinan syytä,
Johon vastais
vaimopuoli,
Martan töitä toimittava:
»Nyt on Astrild astununna,

Talohon tomulla tullut,

Joll'on vasamat vakaiset,
Ampuneuvot
ankarimmat,
Joll'on piikit niinkuin piilit,
Teräviksi tehdyt nuolet.

Niill' on tullut tappeluhun,
Kilvan nymfien kisahan,
Sysännyt
sydämmen kautta,
Talon tiettyä tytärtä,
Karannunna kantapäille,

Aivan astunut likelle,
Ett' on hieno niveltynyt,
Niveltynyt
nilkkaluusta
Jalka neitosen jaloimman,
Meidän Marian mainittavan.

Siit' on meteli majassa,
Huhu siitä huonehessa,
Siitä kaikku
kartanossa,
Sill' on meillä mieli panna
Ansat Astrildin etehen,

Ett'ei kauvas kartanosta
Juokse aivan joutuisasti,
Mutta pahan
parantaapi,
Sydämmen sitoopi syrjän;
Löytää tästä lääkityksen,


Hienoimman hivellyslangan
Sydämmelle särjetylle,
Nilkoille
niveltyneille.»
Tuossa viivähdin vähäisen,
Katsoin