Uotilan isäntä | Page 3

uskalla kysyä", vastasi Liisa
pilkaten.
"Ei hän juuri pelkää", sanoi Harttu ja katseli tyttöä miehuullisesti,
antaen hevosen astua hiljemmin, jotta hän tulisi Liisan rinnalle. "Ei hän
pelkää", toisti hän, "mutta hän ei tarjoa tytölle mitä hänellä ei ole."
"Kyllä se niin on", sanoi Liisa totisemmin kuin ennen. "Parempi on
rikkaus kuin köyhyys", lisäsi hän iloisemmin, vetäytyen tiepuolessa
olevan pehmeän lumen tähden likemmäs rekeä, joka kulki ajetuissa
jäljissä.
Naurusuin katseli Harttu tuota kaunista tyttöä ja sanoi:
"Mutta köyhän miehen sopii käskeä tyttönsä ajamaan, ettei hänen
tarvitse kävellä." Sen sanottuansa, seisahdutti hän hevosen hetkeksi,
Liisa nousi rekeen ja istui Hartun viereen kuorman yli levitetylle
niinimatolle. Harttu läiskähytti hevosta ohjaksilla ja reki luisti sukkelaa
menoansa, Hartun toistamiseen laulellessa:
Kylä on täynnä Tyttöjä, neitoja vaan. Yks niistä onkin Kuin kaunihin
ruusu.
Ja tällä kertaa lauloi hän laulunsa loppuun asti.
Kun hän nyt alkoi laulun uudestaan, ajoivat he juuri riihen ohitse, jossa
Lauri oli. Ovi oli longallaan, ja Laurin tarkka korva oli tuon kirkkaan
aamun hiljaisuudessa kuullut hyvän osan korkealla äänellä lausuttua
puhetta.
Vaivuttuansa tavallista syvempiin ajatuksiin, sanoi hän itsekseen:
"Kylläpä hän kutsuisi tuon tytön Uotilaan, jos talo olisi hänen omansa."

Lauri katseli oven ra'osta kuinka Harttu ja Liisa aika vauhtia ajoivat
eteenpäin, Hartun yhä lauluansa laulellessa, ja kuinka hän avatulla
veräjällä, joka vei pellolle, seisahdutti hevosen. Siinä nousi Liisa re'estä
ja jatkoi matkaansa myllykylään päin, mutta Harttu ajoi kuormansa
lumen peittämälle pellolle.
Kun ei Liisaa enää näkynyt, läksi Lauri riihestä ja alkoi astua
vastakkaista suuntaa kirkonkylään päin, joka oli jotenkin kaukana. Hän
meni sinne neuvottelemaan erään talollisen kanssa muutamista
yhteisistä ja sekavista asioista. Siellä viipyi hän hämärään asti ja palasi
sen tähden vasta myöhemmin illalla Uotilaan.

III.
Emännän sairaus
Kotimatkalla kirkosta oli Hartun ja Liisan aamuinen puhe johtunut
isännälle mieleen, ja paljon ajatteli hän, kuinka onnellisia nuoret
kuitenkin ovat, vaikka ei heillä olekaan mitään maallista omaisuutta.
Sitten tuli hän myös ajatelleeksi, kuinka tyhjältä ja kolkolta hänen oma
iso talonsa usein kyllä tuntui hänestä. Vielä autiommalta ja
halvemmaltahan se oli tuntuva hänen vanhoilla päivillään, kun ei enää
ollut hänellä voimia tehdä työtä.
Ensimäistä kertaa tunsi hän tyytymättömyyttä osaansa ja melkeinpä
tylyyttä vaimoaan kohtaan, ja raskaalla mielellä tuli hän vihdoin
Uotilan taloon.
Kun hän astui tupaan, liikkuivat kaikki siellä tavallista hiljaisemmin ja
varovammin.
Hän koputti lumen jaloistansa ja pani pois lakin luotansa.
Kun hän sitten katsahti ympärilleen lieden ja leimuavien päreitten
tulesta huonosti valaistuun tupaan, ei hän voinut nähdä emäntää.
Pöydälle oli jo kuitenkin kannettu iltaruoka ja lieden ääressä seisoi jo
Liisa huuruvaa puuroa padasta vatiin ajamaisillaan.

Oli kuin olisi outo ajatus nyt äkkiä noussut isännän päähän, ja liedestä
kääntyneenä kysäsi hän masennetulla äänellä eräältä palvelijaltansa,
missä emäntä oli.
Toimeliaasti astui silloin esille vanha Kaisa, joka oli ollut
neljäkymmentä vuotta talossa, ja laihoja kuihtuneita käsivarsiansa
silitellen kertoi hän kielevästi, kuinka alati hilpeä ja terve emäntä
vähäistä ennen lounasta äkisti oli alkanut valittaa huonoa vointia, josta
hänen pian täytyi vaipua vuoteelle. Sitten oli kova kuume hänet
vallannut ja pannut hourailemaan. Houraillessaan oli emäntä usein
kysynyt isäntää. Kun ei häntä kuulunut, sanoi emäntä hänen kuolleen.
Sanoi että nyt oli toimitettava isot pidot, mutta että häneltä itseltään
siihen voimia puuttui. Tahtoi että hänen vanhempansa kutsuttaisiin
hautajaisiin, ja kun muistutettiin, että molemmat jo olivat kuolleet,
sanoi hän, että hän itsekin oli kuollut, arvellen, kenhän nyt Uotilan
emännäksi. -- Talolaiset olivat kyllä ehdittäneet hänelle kylvyn ja
vieneet sairaan emännän saunaan, parannusta siitä kuitenkaan
ilmaantumatta. Illempana oli emäntä nukkunut ja nukkui nyt levotonta
unta. Jumala yksin tiesi, oliko tämä tauti elämäksi vai kuolemaksi, sillä
niin ankarasti oli se emäntään iskenyt. Liisa oli nyt Kaisan käskystä ja
heti myllykylästä palattuaan ryhtynyt emännyyteen.
Kaisan laveasti kertoillessa emännän taudista, kuunteli Lauri, kuten
näytti, tarkasti joka sanaa muijan suusta, vaan todellisesti oli hän niistä
vain ymmärtänyt sen, että emäntä oli hyvin sairas ja suuri muutos
Uotilan oloissa ehkä oli tapahtuva.
Kun Kaisa oli kertomuksensa lopettanut, otti isäntä pari kertaa
miettiväisesti otsaansa ja meni sitten katsomaan vaimoansa, joka
levottomassa unessa viskahtelihe vuoteellansa.
Se runsas puna, jonka kuume oli ajanut emännän poskille, sai hänet
terveeltä näyttämään; hän ei ollut moneen vuoteen ollut niin nuoren
näköinen, kuin nyt. Lauri seisoi hetken katsellen häntä, ja muisteli nyt
kuinka vaimonsa aina oli ollut hänelle hyvä ja avulias ja uskollisesti
hoitanut isoa taloutta. Ystävällisillä tunteilla häntä kohtaan palasi Lauri
siis tupaan.

Hänen tullessansa kantoi Liisa juuri puurovatia pöydälle, ja kaikki
istahtivat iltaselle.
Lauri söi kauan, mutta ei näyttänyt ruoka hänelle oikein maistuvan,
vaikk'ei hän sitä tahtonut näyttää. Hän ei myöskään ottanut osaa
muiden puheeseen, jotka kertoilivat mitä onnettomuuksia he
elämässään olivat saaneet kärsiä, eikä ollut heissä yhtään, jolla ei
jotakin kerrottavaa.
Tänä yönä ei tahtonut uni ummistaa Laurin silmiä. Hänestä tuntui kuin
olisi emännällä ollut jostakin häntä nuhdella, mutta mitä se oli, siitä ei
hän päässyt perille. Hän ajatteli koko sitä aikaa, jona olivat eläneet
yhdessä aina siitä, kun hänet Uotilaan toi ja tähän hetkeen saakka.
Tiesihän aina olleensa hyvä, malttava häntä kohtaan ja