Uotilan isäntä | Page 2

hän koko luonnoltansa niin totiseksi ja vakavaksi,
ettei sitä olisi hänestä uskonutkaan, kun otti huomioon hänen
nuoruutensa.
Ne, jotka tarkemmin tunsivat Uotilan isäntäväen, puhuivatkin paljon
siitä, kuinka nämä sopivat hyvin toinen toiselleen, ja pitäjän
herrasväetkin arvelivat heitä kaikin puolin onnelliseksi ja

ymmärtäväiseksi pariskunnaksi.
Kuitenkin yhtä kaivattiin varakkaassa talossa ja isoissa huoneissa. Ei
mikään lapsi leikitellyt ihanalla kedolla rakennuksen edessä, ei mitään
iloista naurua kuulunut kujalta, eikä mikään kehto ollut tuvassa
liikkunut. Lauri ajattelikin tätä usein ikävillä mielin, kun muisti, ettei
hän saisi jättää huolekkaasti hoidettua taloansa ja muita runsaita
varojansa pojalle, vaan kaukaisille ja ahnaille sukulaisille. Yksinäisillä
hetkillä tämä ajatus raskaana taakkana painoi nuoren miehen mieltä,
mutta vaimollensa hän ei milloinkaan surujaan ilmoittanut. Jos vaimo
olisi hänelle perillisen lahjoittanut, niin ei olisi mitään puuttunut hänen
rauhallisessa ja hiljaisessa koti-elämässään.
Pyhäinmiesten aika oli käsissä, ja palvelusväki hankki muuttoa.
Syystyöt olivat viikoksi tauonneet, ja ainoastaan talon jokapäiväisiä
askareita toimitettiin. Uotilastakin muutti osa palkollisia, mutta nekin,
jotka jäivät taloon, olivat vanhan tavan mukaan saaneet joutoviikon.
Sitä enemmän työtä oli siis isäntäväki saanut itsellensä. Vähitellen oli
uusi palvelusväki tullut taloon, ja kaikki alkoi asettua entiselle
kannalleen. Isäntä määräsi puoleltansa uusille rengeille heidän
ulkotyönsä, ja emäntä koetti totuttaa uusia piikojansa talon askareisiin.
Kun isäntäväki jäi kahden kesken, oli emännän tapa sanoa Laurille mitä
hän arveli uusien palkollistensa kelvollisuudesta.
Näiden vastatulleitten joukossa oli eräs nuori tyttö emännän
kotipitäjästä, yhdeksäntoista-vuotias Liisa, jonka vanhempia, jotka
olivat köyhää torpanväkeä, Leena kauan oli tuntenut kunnollisiksi ja
ahkeriksi ihmisiksi. Sen tähden olikin emäntä, koska nyt niin sopi,
antanut puhutella Liisaa tulemaan hänen palvelukseensa Uotilaan. Liisa
oli iloinen ja kaunis tyttö, aina valmis leikinlaskuun ja sukkela
vastauksiin, ja työ häneltä kulki ripeämmin ja sievemmin kuin muilta
piioilta. Hän saavuttikin ensi hetkeltä alkaen emännän suosion, ja se,
joka tarkasti piti silmällä Uotilan jokapäiväistä menoa, olisi kenties
huomannut, että ikään kuin uusi ja hupaisempi elämä oli alkanut
ykstotisessa ja hiljaisessa talossa siitä ajasta asti kun nuori
punaposkinen Liisa sinne muutti.
Emäntä havaitsi pian, että hän huoletta voi jättää osan toimistansa tälle

nuorelle tytölle, ja sai nyt useammin kuin ennen istua tuvassa rukkinsa
äärellä taikka kamarissa kangaspuissaan.
Isännälle hän silloin usein lausui tyytyväisyytensä uuteen palvelijaansa.
Hän jutteli isännälle Liisan köyhästä, mutta siivosta kodista ja hänen
ahkerista vanhemmistaan. Lauri poltteli silloin piippuansa ja loi vain
silloin tällöin jonkun silmäyksen Liisaan, kun tämä notkeasti astuskeli
pihan poikki, täytettyjä kiuluja kantaen. Välistä hän kuunteli Liisan
iloista, heleää ääntä, kun Liisa laski pilapuheitansa yhdelle talon uusista
rengeistä, nuorelle Hartulle, joka näytti häntä erinomaisella
mielihyvällä katselevan. Mutta mitä ikänänsä isäntä näki taikka kuuli,
ja mitä hyvänsä hän näissä tiloissa aatteli, ei hän mitään virkkanut,
nyykäytti vain päätänsä emännälle, kun tämä kehui uutta palvelijaansa,
köyhää ja kaunista Liisaa.

II.
Nuorten rakkaus.
Aika kului nyt tavallisissa syystöissä. Rengit harjoittivat ulkotöitä,
vetäen pelloille lantaa talon tanhualta. Piiat kehräsivät lankaa
kudottavia kankaita varten.
Näin olivat Liisa ja Harttu hyvin harvoin yhdessä. He kohtasivat toinen
toistansa vain iltasilla ja aterian aikoina, jolloin monta iloista
kompasanaa tokaistiin Liisalle siitä suosiosta, jolla hänen usein nähtiin
kohtelevan hilpeää Harttua.
Liisa oli kyllä sukkela niihin vastaamaan, mutta eipä hän näyttänyt
juuri valjuin silmin katselevan sitä, että Harttu kuuli kuinka häntä tällä
ujosteltiin. Kun he joskus olivat kahden kesken, poisti hän taas
naurullansa pojalta sen luulon, että hän pitäisi hänestä enemmän kuin
muistakaan rengeistä.
Emännän mielestä oli tuo puhe, jota pöydässä lasketeltiin, vain liedon
nuorison tavallista leikkiä, ja Lauri istui ääneti pöydän päässä eikä
näyttänyt kuulevan nuorten leikillistä lörpötystä.

Eräänä aamuna, kun uudet palkolliset olivat lähes kuukauden olleet
Uotilassa, alkoi työ kuin ainakin. Yöllä oli lunta satanut vähäisen, ja
pakkanen oli jotenkin kova aamupuhteella.
Lauri oli mennyt katselemaan riihtänsä, joka oli vähän matkaa talosta
maantielle päin, mikä vei myllykylään.
Vanhemmat rengit olivat jo täyttäneet kuormansa ja lähteneet tanhualta.
Harttu, joka viimeiseksi oli tullut taloon, oli viimeinen työssäkin ja jäi
vähäksi aikaa yksin pihalle. Mutta pian oli hänenkin kuormansa täytetty,
ja kun oli pannut kintaat käteensä ajoi hän hiljaa kujasta myöten,
heleällä äänellä laulellen erästä renkutusta, jota siihen aikaan niillä
seuduin hyvin suosittiin ja jossa kerrotaan pojasta, joka kosi yhtä tyttöä
ja kutsui hänet hyvään ja varakkaaseen taloonsa.
Hän pääsi maantielle, jonka vieressä tuo Uotilan eteinen havumetsä oli,
laulaessaan seuraavat värssyt:
Kylä on täynnä Tyttöjä, neitoja vaan. Yks niistä onkin Kuin kaunihin
ruusu.
Kun mä sen näen, Sykkii mun sydämein. Tän' iltana jo Taas kylähän
lähden.
Kun minä sitten Kultani armahan nään, Niin hältä heti Näin kysyä
mielin:
Kun tähän kohtaan renkutustansa oli ehtinyt, herkesi hän yht'äkkiä
laulamasta, nykäisi vähäisen ohjaksista ja hoputti laiskaa hevostansa,
joka juuri oli poikkeemaisillaan sille tielle, joka metsän halki oli
raivattu taloon.
Siinä seisoi Liisa, jonka emäntä oli lähettänyt jollekin asialle vähän
enemmän kuin peninkulman päässä olevaan myllykylään.
Naurusuin odotti hän Hartun tuloa ja kysyi:
"No, mitäshän Harttu poika mielisikään kysyä häneltä?"

Harttu ajoi vain eteenpäin ja sanoi vähän ajan päästä, vakavasti
katsellen tyttöä, joka astuskeli hänen takanansa, muutama askele
hänestä.
"Ei mitään."
"No miksikäs niin? Harttu ei varmaankaan