Unelmiensa uhri | Page 9

taakan teidän hartioiltanne siirtyvän omilleni. Nyt on aika
minun tehdä työtä ja auttaa.»
»No, no, poikaseni, mitäpä me vanhat ihmiset tarvitsemme. Omahan
meillä on mökki, eikä menomme suuret ole. Toisin on sinun. Tulet
elämään herrasihmisten joukossa, vieläpä pappina. Semmoiseen
tarvitaan enemmän varoja, eikä taida apulaisen palkka olla suuri.»
»Ei ole, vaan eivät menonikaan. Luuletko sinä, isä, että sunnuntaisin
aion saarnata Kristuksen seuraamisesta ja viikolla elää ylellisyydessä?
Niin, Jumala paratkoon, kyllä tehdään. Mutta minä aion olla
semmoisesta erilläni. Taivaan tie on kaita kaikille. Ei ole ihmisillä
lupaa sitä leventää.»
»Mutta Heikki», vastusti isä, »sinä tulet vieraitten ihmisten koteihin,
tulet olemaan kaikenmoisissa hienoissa seuroissa, vaatii se semmoinen
elämä enemmän varoja kuin olosi täällä kotona.»
»Ehkenpä kyllä, vaan sen sanon, että olkoon seurani kuinka hienoa

tahansa, aijon elää ja saarnata niinkuin Jumalan sana vaatii. Hienoa
kuuluu olevan se rovasti Björkinkin perhe, jonne apulaiseksi joudun.
Taitavat olla samoja, joiden luona olin juoksupoikana muutaman viikon,
silloin kun kävin Karjalassa tätini luona. Mutta minä en aio kumarrella
kultaa enkä korkeutta. En toden totta aio lähimmäisteni heikkouksia
hemmotella.»
»Ei», sanoi siihen äiti, »ei muuten, kuin jos rakkaus sitä vaatii.»
»Niin rakkaus -- sitä kyllä tarvitaan, mutta tunteemme saattavat meitä
pian veltostuttaa. Tahdon täytyy hallita.»
»Ja Jumalan hengen hallita tahtoa», lisäsi äiti hiljaa.

V.
Ruustinna Björk viihtyi kuin kala vedessä päästyään vilkasliikkeiseen
pappilaan länsi-Suomen rannikolla. Ensi aikoina muuton jälkeen oli
hän menossa aamusta iltaan asti. Palvelijoita piti opastaa, huoneita
järjestää, puutarha panna kuntoon. Ja kaikki oli tehtävä tavalla, joka
pitäjäläisiä hämmästyttäisi ja heille osottaisi uuden ruustinnan tavatonta
työkykyä ja kelpoisuutta.
Kun koti-askareista vähän selvittiin, alkoivat kyläilyt, ja niitä seurasi
vieras tulva, joka ei ottanut loppuakseen koko kesänä, sillä kaikki
kiiruhtivat vastaamaan uuden rovastinsa vierailuja.
Nöyränä ja kuuliaisena noudatti rovasti itse vaimonsa määräyksiä
miettien mielessään mitä miettikään näistä muuttuneista olosuhteista.
Mutta Eevi ei isänsä tavoin hiljaisena mukautunut oloihin. Hän ikävöi
Soinamoa yöt päivät ja tälle ikävälleen antautui hän hillitsemättömästi.
Kotitöinään ei hänestä ollut apua minkäänmoista ja vieraistakaan hän ei
välittänyt, sillä hän ei seurapiiristä löytänyt semmoisia, jotka olisivat
häntä huvittaneet. Ruustinna oli onneton, suri ja nuhteli, nuhteli ja suri,
eikä tiennyt kumpiko oli suurempi, suru vai suuttumus.
»Anna hänen olla», pyyteli rovasti, »hän on lapsi vielä. Kyllä

ymmärrystä karttuu, kun karttuu vuosia.»
»Taitaa jäädä tulematta, kun ei sitä jo ole kuulunut. Mistä lie
saanutkaan semmoisen luonnon. Toisenmoinen minä olin.»
Rovasti huokasi eikä virkkanut mitään, mutta kyynel kieri hänelle
silmään. Hän muisti virran välkettä ja kosken lumivalkeita vaahtoja
tuolla entisessä kauniissa kodissa Karjalassa, hän kuuli lintujen
aamulaulua ja näki Soinamon korkeat koivut, kuinka ne
kullankarvaisina kimaltelivat nousevan auringon valossa. --
Hän ymmärsi tytärtään niin hyvin.
Mutta sillävälin istui Eevi yksin puutarhassa. Hän oli tapansa mukaan
paennut tänne saadakseen täällä rauhassa ikäväänsä itkeä. Sitä olikin
hän tehnyt koko sydämestänsä, kunnes viimein äkkiä keskeytti itkunsa
ja jäi kuuntelemaan. Ääniä kuului aivan läheisyydestä.
»Katso, tuossa istuu se meidän rovastin tytär! Ainoa kuuluu olevan.»
»Vai ainoa! Mutta kaunispa on kuin herranenkeli, ja semmoiset sillä on
silmätkin!»
Vaimot, jotka olivat pysähtyneet puutarhan aitaukselle, jatkoivat
matkaansa. Mutta Eevi oli kuin unesta herännyt. »Kaunis kuin
herranenkeli -- -- ja semmoiset silmätkin!»
Olivatko ne siis todella niin kauniit? Niinhän ihmiset ennenkin olivat
sanoneet. Mutta nyt ne olivat itkeytyneet, ja se aina rumensi.
Eevi pyyhki silmiään. Noin! Ehken ne nyt olivat vähän paremman
näköiset, vaikka tuntuivatkin paksuilta ja kankeilta?
Tyhmää oikeastaan oli itkeä ne näin punaisiksi ja rumiksi. Mitähän, jos
hän sen sijaan kirkkaina loisi ne kaikkiin, jotta ne kertoisivat mikä
lämmin sydän hänen povessaan sykki, miten täynnä tunteita ja toiveita
hänen mielensä oli? Silloin voisi hän myöskin saavuttaa ystävyyttä ja
rakkautta ja sitä juuri hän kaipasi.

Mutta mitä siitä kaikesta sittekään, nyt kun hän oli kaukana Soinamosta,
kaukana ystävistä, tovereista, ja -- ja -- Erkistä.
Taas tuli itku. -- -- Kyllähän täälläkin päin saattoi löytyä sellaisia, jotka
häntä käsittäisivät, mutta uudet ystävät eivät olleet vanhojen veroisia,
eikä Eevi voinut unhoittaa, ei vaikka --
Kun silmiä taas rupesi kirvelemään, täytyi Eevin vihdoinkin lakata
itkemästä. Silloin johtui uudelleen mieleen että sittenkin oli hauskaa
kun nuo silmät olivat niin kauniit! Jos ei nyt muuta iloa ollutkaan, taisi
kuitenkin vähän miellyttää.
Jo samana iltana laski Eevi vähän leikkiä isänsä kanssa ja kun kuuli,
että isän huoneessa oli vieraita, meni hän sisälle teetä tarjoamaan, uusi,
sievä esiliina edessään.
Huomispäivänä tosin ikävä ja itkut uudistuivat, mutta nuo hänen
itserakkauttaan hivelevät sanat olivat kuitenkin osaksi ainakin
palauttaneet hänet nykyisyyteen ja sen oloihin.
Loppukesällä saapui pastori Salo rovastilaan, tulollaan herättäen suurta
uteliaisuutta sekä pappilassa että pitäjällä. Hän oli todella omituinen
mies, tuo uusi apulainen. Tavallaan hän herätti hyvin vähän huomiota,
tavallaan paljonkin. Hän oli kasvultaan keskikokoinen, hoikka ja vähän
kumaraselkäinen. Hänen kasvonsa olivat kapeat ja teräväpiirteiset,
silmät suuret, surumieliset, ja suun ympärillä oli kärsivä ilme. Kun hän
istui ajatuksiinsa vaipuneena, näytti hän surumieliseltä ja sairaloiselta,
ja jos hän ovissa tai huoneissa kulki toisten ohi, väistyi hän arkana
syrjään aivan kuin olisi hän tahtonut kutistua olemattomaksi, jott'ei
suinkaan joutuisi