Unelmiensa uhri | Page 8

kotikirkossa. Hän oli vanhan suntion poika, kirkon
juurella syntynyt ja kasvanut, tuttu kaikille pitäjäläisille. Vaimoväki
valmistihe saarnaan hartaasti läpikäyden kaikki hänen elämänsä vaiheet.
Eräs eukoista kertoi hänen syntymästään ja kaikista siihen kuuluvista
seikoista. Toinen kuvasi tarkkaan ristiäiset. Sitten seurasivat Heikin
lapsuuden leikit, hänen ensi askeleensa opin tiellä kansakoulussa, lähtö
lähimpään lyseoon ja lopuksi rippikoulu, -- jonka johdosta muijat kyllä
muistivat mainita, oliko heidän poikansa pastorin kanssa saman vuoden
rippilapsia.
Nyt helähtivät kirkon kellot soimaan. Värähtäen kaikui ääni kautta
seudun, yli välkkyvien vesien aina toiselle rannalle, josta hiljainen
kaiku sen takaisin kantoi.
Väki vetäytyi hautausmaalle, missä papit ruumiita siunasivat.
Hautaus oli päättynyt, samoin rippisaarna ja alttaripalvelus. Seurakunta
veisasi nyt saarnavirttä, nuorelle ensikertalaiselle, veisasi voimakkaasti,
joskin katseet tuon tuostakin uteliaina kääntyivät sakariston ovelle.
Liikutuksesta vapisevin käsin aukaisi vanha suntio oven pojallensa.
Hän astui hitaasti ylös saarnastuoliin, katsoi suoraan, vakava, melkein
ankara ilme kasvoillaan seurakuntaan ja polvistui.

Rukouksen jälkeen alkoi saarna. Sen ensi sanat jo osoittivat että se oli
toista maata kuin vanhan rovastin ja sävyisän kappalaisen puheet.
Mutta moni joukossa tunsi pettyvänsä, sillä toisenlaista he olivat
odottaneet nuorelta ensikertalaiselta.
Puhuja ei maininnut sanaakaan omista tunteistaan, ei
syntymäseudustansa eikä päivän merkityksestä. Hänen puheestaan
puuttui kokonaan runollisia kaunistuksia, mutta voimaa ja pontevuutta
siinä oli.
»Ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa enempi kuin kirjanoppineiden
ja fariseusten, ette ikinä taida taivaan valtakuntaan sisälle tulla», oli
tekstinä pastorilla. Ja siitä sai kukin osansa. Rikkaat kuulivat
ylpeydestään ja ahneudestaan, köyhät tyytymättömyydestään, nuoret
turhamaisuudestaan. Vaimoväki sai kuulla juoruistaan, miehet
kiroilemisesta ja juoppoudesta, joten lopulta kukin pelokkaana odotti
omaa vuoroansa. Pastori puhui kuin jok'ainoalle erikseen.
Saarna läheni jo loppuansa. Silloin vaikeni puhuja hetkeksi. Hetken
värähteli hänen äänensä hellänä, kun hän jatkoi: »Rakkaat sanankuulijat,
te kotipitäjäni asukkaat! Olen teille tänään nuorille ja vanhoille,
köyhille ja rikkaille julistanut Jumalan totuutta. Te olette kaikki minulle
tutut ja rakkaat, ja juuri siksi julistan minä teille totuuden peittelemättä.
Ei ole olemassa kuin kaksi tietä: toinen elämän, toinen kuoleman. Kaita
on elämän tie. Ihmiset kyllä usein tahtovat sitä leventää. He tahtovat
ottaa Jumalan tahdon ja oman tahdon oppaaksensa, mutta siten eivät he
ikinä elämään saavu. Ei ole sillä hyvä, että sunnuntaina käymme
kirkossa ja olemme hartaita. Meidän täytyy jokapäiväisessä
elämässämme Kristuksen askeleita seurata. Te kuulitte: 'Ellei teidän
vanhurskautenne ole paljoa enempi kuin kirjanoppineiden ja fariseusten,
ette ikinä taida elämään sisälle tulla.' Sentähden 'tänään, kun te kuulette
Herran äänen, älkää paaduttako sydämiänne. Pahantekijä hyljätköön
tiensä ja syntinen ajatuksensa ja kääntyköön Herran tykö, sillä hänellä
on paljon anteeksiantamusta.' -- Yhtykäämme rukoilemaan, että
jok'ainoa meistä hyljäisi kadotuksen tien ja kääntyisi Herraa
palvelemaan hengessä ja totuudessa.» -- --
Viime sanoja lausuessaan oli puhujan silmä sattunut kumaraan

olentoon saarnastuolin juurella, ja hänen katseensa oli kohdannut kaksi
rakkautta säteilevää silmää. Äiti siellä istui kädet ristissä, kasvoillaan
autuas ilon-ilme. Ankaruus katosi puhujan äänestä. Laki
vaatimuksineen ei hänelle enää sanottavaa sepittänyt. Lämmin säde oli
päässyt paistamaan hänen sisimpäänsä. Siksi suli äänikin lämpimäksi.
Haudan hiljaisuus vallitsi kirkossa, kun nuori pastori rukoili palavasti ja
voimakkaasti, rukoili, että Jumalan valtakunta lähestyisi ja hänen
tahtonsa tapahtuisi ihmisten keskuudessa.
* * * * *
Kirkon lähellä, aivan valtamaantien varrella seisoi puitten suojassa
pieni talo. Vuosikymmeniä sitten oli se rakennettu seurakunnan
suntiolle, ja sama perhe oli siitä saakka siinä asunut.
Tänään oli talossa juhlapäivä. Valkea permanto katajien peitossa,
kirkkaat kattilat ja vastapestyt ikkunaverhot, kaikki sitä todistivat.
Seisoipa molemmin puolin portaita kaksi vast'ikään metsästä tuotua
nuorta koivuakin. Oli aivan kuin Juhannusta vietettäessä.
Syytä olikin juhlia nyt, sillä vanhusten hartain toivo oli täyttynyt.
Heidän ainoa lapsensa oli pappina ja oli tänäpäivänä kotikirkossa ensi
kerran saarnannut.
Nyt tuntuivat monin kerroin palkituilta kaikki kieltäymykset pojan
opintojen aikana, tuntuivat vähäisiltä vuosikausien vaivat. Eikä tuo
suuri oppi kuitenkaan poikaa vanhemmista vieroittanut;
muuttumattoman hellänä säilyi yhä heidän suhteensa. Oliko ihmettä,
jos todellisuus oli vanhuksista kuin ihanin unelma.
Heikki Salo oli köyhässä kodissaan saanut hyvän kasvatuksen. Hän oli
tottunut työhön ja yksinkertaisuuteen, oli oppinut omin neuvoin
tulemaan toimeen ja vaatimaan paljon itseltään. Kun hän mieheksi
tultuaan oli tutustunut elämään yhä laajemmissa piireissä, alkoi hän
arvostella sen eri ilmiöitä niiden periaatteiden mukaan, joita hän
vähitellen oli itselleen muodostanut, ja tarmolla päätti hän silloin,
maksoi mitä maksoi, toteuttaa minkä oikeaksi käsitti. Siksi hän nyt

papiksi valmistuneena pani elämänsä päämääräksi järkähtämättömästi
julistaa totuutta, semmoisena kuin hän sen Jumalan sanasta käsitti. Ei
hän totuudesta tinkisi, ei hän nuhdesanoja säästäisi. Maailma oli
pahuutta täynnä, vaikka Kristuksen seuraamista oli saarnattu kohta
kaksi tuhatta vuotta. Muutos oli aikaansaatava, ja hän tahtoi sekä
elämänsä että oman onnensa uhrata tälle työlle. --
Heikki vanhempineen oli nyt päättänyt päivällis-ateriansa tuvassa.
Riisiryynipuuro oli syöty, ja isä-ukko työnsi tyhjennetyn lautasen
luotaan laskien tinalusikan pöydälle. »Jumalan olkoon kiitos ruoasta ja
juomasta!» Hän pani kätensä ristiin ja huokasi. Hetkisen vaitioltuaan
hän jatkoi: »Niin sitä nyt on nähnyt senkin päivän, että on oman
poikansa kaulaan saanut papin kauhtanan sitoa ja hänelle oven
saarnastuoliin avata.»
Seurasi syvä äänettömyys.
»Teidän rakkautenne on minut näin pitkälle auttanut.» Oli kuin sumua
Heikin silmissä. -- »Nyt», jatkoi hän, »toivon velvollisuuksien ja
huolten