Työn orja | Page 9

tuoksuu vain kuin kukka kauneuttaan.
Ainoat, mitk? kulkevat h?nen aivoissaan, ovat mielikuvat. Kulkevat kuin keve?t, kes?-?iset pilvet aallottoman lammenpinnan yli.
Nukkuva kuninkaantyt?r, ajatteli Johannes.
Romantinen kaunotar, puutarha-orvokki! Miks'ei, kun h?n nyt kerran on sellainen. Onko se vika, ett? h?n vaikuttaa liian romantiselta ja ylimalkaiselta?
Oliko yksil?llinen kauneus siis ainoaa kaunista? Ja mik? oli itse asiassa yksil?llist?? Vainko pahkapuu mets?ss?? Vainko syyl? nen?n syrj?ss?? Miksi ei my?skin suoraan kasvanut koivu ja moitteeton nen?nvarsi?
Mik? oli todenteolla luonteettomampaa kuin luonto itse? Mik? ylimalkaisempaa kuin tuollainen tyyni kes?-y? tai kreikkalainen kuvapatsas?
Eiv?tk? ne olleet kauniita? Eik? se karakteristinen kauneus, josta niin monet nykyaikaiset taiteilijat puhuivat, ollutkin vain el?m?n ep?t?ydellisyytt?? Mutta jos el?m?n kerran onnistui luoda jotakin, mik? kuolevaisen silm??n kangasti t?ydelliselt?, eik? se ollut yht? ihailtavaa kuin ep?t?ydellinenkin? Totta jumaliste!
Ja jos jumala itse kerran ryhtyi taiteilijaksi ja loi ihmisen oman ihannekuvansa mukaan, oliko h?n silti v?hemm?n taiteilija kuin tuollainen nykyaikainen maalari, kirjailija tai kuvanveist?j?? Tuollainen, joka pelk?st? banalisuuden pelosta tahtoi k?dest? pit?en yleis?lleen ilmoittaa, etteiv?t h?nen kuvaamansa henkil?t suinkaan olleet klassillisesti kauniita, sanan tavallisessa, arkip?iv?istyneess? merkityksess?, vaan er??ll? toisella, yksil?llisemm?ll?, luonteenomaisemmalla tavalla kauniita ja sent?hden muka enemm?n ihailtavia?
Johannes puolestaan tunsi t?ll? hetkell? ja t?ss? tilaisuudessa olevansa taipuvainen antamaan kaiken kunnian jumalalle.
Nyt n?ki h?n jotakin t?ydellisen kaunista edess??n. Ei ollut tuon tyt?n piirteiss?, ilmeiss? eik? koko olennossa mit??n, jota h?n olisi toivonut toisenlaiseksi.
Silti h?nen ei suinkaan tehnyt mielens? omata h?nt?.
T?hti? ei poimita, ei sidota s?kkiin kuutamoa, ajatteli Johannes.
Ne putoovat, mihin ne tahtovat. Se paistaa, mihin sit? haluttaa, metsiin, meriin tai sykkiviin ihmissyd?miin, ollenkaan v?litt?m?tt?, onko niit? olemassa vai ei.
Eik? ollut samoin ij?isen kauneuden laita? Joskus olivat kansat ja taiteilijat sen k?sitt?neet. Mutta nykyaikaisilla kansoilla oli liian kiire v?litt??kseen en?? mist??n iankaikkisesta.
He tunsivat el?v?ns? vain tuokion. Ja kiirehtiv?t kulkuaan yhteisen, vilisev?n virran mukana.
Nykyaikaiset ihmiset tekev?t liian paljon ty?t?, ajatteli Johannes.
He eiv?t ehdi nauttimaan mist??n, eiv?t mit??n tuntemaan, ajattelemaan tai mielikuvittelemaan. Kaikki tekev?t, kansat ja hallitsijat, ylh?is? ja alhaiso, porvarit ja ty?v?ki, k?yh?list? ja miljoonanomistajat.
Ty? on tehty ajan evankeliumiksi. Ty? on muka ihmisen kunnia, ty? on muka ihmiskunnan aateluus, joka sen el?imist? erottaa!
Kaikki tahtovat olla ty?n orjia. Kukaan ei uskalla laiskan nime? itselleen tunnustaa.
Ja kuitenkin on ihminen laiska alkuper?iselt? olennoltaan.
Mutta eih?n saanut olla mit??n alkuper?ist?! T?ytyih?n koko luonto ja ihminen viljell?, kesytt??, muuksi muodostella.
Mit? varten? Siksik? ett? h?n ei muuten tullut toimeen maailmassa? Ett? olemassa-olon taistelu pakotti siihen?
Siis oli ty? k?yt?nn?llinen pakko eik? mik??n uskonto tai aateliskilpi...
--Herra tohtori, te tuijotatte todellakin liian kauan minun serkkuuni, kuuli h?n Signen vierell??n virkahtavan. Minulla on kohta kaikki syy k?yd? mustasukkaiseksi.
--Teill?? kysyi Johannes, her?ten h?mm?styneen? ajatuksistaan. Kuinka niin?
--Teh?n tuskin kuulette, mit? min? puhun teille. H?vetk??h?n toki. Kuinka ep?kohtelias!
--P?invastoin, hyv? neiti, p?invastoin. Min? kuulen jokaisen sananne. Te kerroitte...?
--Min? en kertonut mit??n, lausui Signe nauruun hel?ht?en. Min? vain kysyin teilt? jotakin. Ja odotan viel?kin vastaustanne.
--Te kysyitte...?
--Siin?p? se, te ette ole kuullut mit??n. Te olette koko ajan vain ihaillut serkkuani.
--Pyyd?n siin? tapauksessa anteeksi teilt? molemmilta.
Johannes hymyili h?mill??n ja etsi anteeksipyyt?v?sti Irenen katsetta, samalla kuin h?n kumarsi p??t??n ilvehtiv?lle Signe-neidille.
Irene kohtasi h?nen katseensa t?ysin vapaana ja luonnollisena. Vain kirkas, leve? hyv?ntuulen hymy kulki h?nen huultensa yli.
Noin hymyilee vain nainen, jonka ei tarvitse pel?t? n?ytt?? hampaitaan, ajatteli Johannes.
Tuolla toisella on jo kultapaikka vasemmassa kulmahampaassaan. Se kiilt??, kun h?n nauraa, ja se vaivaa h?nt?. Siksi h?n nauraa suu supummassa, mutta siit? johtuvat taas nuo huulten pienet rasittuneet s?deviivat.
Johannes pani my?s merkille, ett? Signell? oli pienemm?t hampaat kuin Irenell?. Kovin pienet, melkein liian pienet.
Kun Signe nauroi, h?n muistutti nakertajaa. My?skin h?nen sormensa olivat laihemmat ja ohuemmat.
Kuka tiet??, ehk? piilev?t kissankynnet niiss?, ajatteli Johannes.
Peto h?n on, vaikkei aivan suuri peto. Tuossa toisessa taas ei ole petoa ollenkaan.
Kaikki oli Ireness? h?nen mielest??n niin suloista, niin pehme??, niin hyv?ntahtoista. Mit? el?int? h?n muistuttikaan? Ehk? enimm?n leikkiv?? koiranpentua, joka laahustaa yli lattian, iloksi muille ja itselleen?
Ei h?n niin k?mpel? ollut. H?n ei ollut k?mpel? ollenkaan, vaan ainoastaan suloinen, raukea ja rakastettava.
Ei raukea v?symyksest?, vaan voimansa tunnosta. Ei rakastettava mink??n ansiot?iden, vaan pelk?st??n oman olentonsa vuoksi.
Siis pieni n??t?, joka k?p?li??n ojentelee! Siis kuitenkin peto, vaikka nuorempi, jonka k?p?list? kyll? l?ytyisi kynnet aikoinaan.
--Eih?n tohtori ole minuun katsonut, kuuli h?n Irenen hyv?ntahtoisesti nuhdellen sanovan serkulleen.
Tohtori oli muka vain sy?nyt ja katsonut lautaseensa.
--Niin, ja sitten taas sinuun, kahveli k?dess??n, aivan kuin h?n aikoisi leikata parhaan palan sinusta, nauroi Signe.
Tohtori sai muka kyll? hakkailla Irene?, mutta ainoastaan vanhemman serkun luvalla.
--Kiitos luvastanne, kaunis holhoojatar, sanoi Johannes.
--Min? en ole antanut sit? viel?, v?itti Signe. Tie h?nen syd?meens?...
--K?y ainoastaan teid?n syd?menne kautta, nauroi Johannes.
Ja h?n uskalsi jo huomauttaa, ettei Signen serkku siin? tapauksessa voinut olla lujemmalla piikkilanka-aidalla vartioitu.
P?iv?llinen oli sy?ty, Signe vaati mokkaa ja lik??ri?.
H?n istui hiukan selk?kenossa, polvi toisen p??ll?, oikea k?si Irenen uumenilla. Vasen hoiteli kultavartista egyptil?ist? paperossia, jota h?n selitt?m?tt?m?ll?, samalla synnillisyyden ja samalla ylemmyyden ilmeell? naisten tapaan tuprutteli.
Viini oli kohottanut heikon punerruksen h?nen poskilleen. H?n oli aina juonut lasinsa pohjaan. Johannes oli maistellut varovammin, Irene tuskin huuliaan lasinlaitaan koskettanut.
Mik? t?ydellinen kahvila-ilmi?! ajatteli Johannes Signen eleit? seuratessaan.
Kuinka l?hell? v?ijyik??n jokaisen maailmannaisen takana