Tieni varrella tapaamia 1 | Page 5

virheett?m?sti, aivan kuin t?m? hallitsi ruotsia.
Paljon on sellaisia ihmisi?, jotka ensi kertoja tavatessa tekev?t edullisen jopa loistavan vaikutuksen, mutta l?hempi tuttavuus osoittaa, ett? he saattavat olla vaativaisia, itsekk?it?, tyytym?tt?mi?, oikullisia. Anna Berendsenin suhteen oli juuri p?invastoin. Kuta useimmin h?nen seurassaan oli, sit? selvemmin h?nen rakastettavat puolensa tulivat ilmi, sit? enemm?n oppi h?nest? pit?m??n. H?n oli niin tavattoman hyv?syd?minen, vaatimaton, iloinen ja tasainen. Siksi kai ei edes tullut kiinnitt?neeksi huomiota h?nen sairauteensakaan, vaikkakin h?n joskus ohimennen puhui heikosta syd?mest??n, joka ajoittain pakoitti h?net j?tt?m??n kaikki kokoukset ja seurustelemiset. Mutta sitten h?n taaskin parani ja toimi yht? innokkaasti kuin ennenkin. Yhdistyksiss? ollessaan, muun muassa tuossa suuressa naisten ??nioikeus-yhdistyksess?, johon kuului toista kymment? tuhatta j?sent?, otti h?n aina mielell??n sellaisia isot?isi?, mutta luonteeltaan vaatimattomia teht?vi? suorittaakseen kuin on esim. kiertokirjeiden jakaminen, osoitteiden kirjoittaminen, ilmoituksien hankkiminen eri lehtiin j. n. e.
T?m? alttius palvelemaan ja auttamaan, miss? apu oli tarpeen, sek? se rakkaus, mill? h?n syventyi uuden kotimaansa oloihin, sivistysel?m??n ja rientoihin, vaikutti, ett? Anna Berendsen oli yleisesti suosittu K?penhaminassa, ett? h?nen lukuisat, eri piireihin kuuluvat, eri katsantokantoja edustavat tuttavansa poikkeuksetta pitiv?t h?nest?.
Siksi he kaikki, kuullessaan ett? Anna Berendsen lokak. 5 p. 1911 oli kuollut parhaassa i?ss??n 43 vuoden vanhana, tunsivat kadottaneensa jotakin valoisaa ja aurinkoista, hell?? ja ep?itsek?st?, joka ei ollut korvattavissa.
Helsingiss? asuvat yst?v?t antoivat laskea h?nen haudalleen seppeleen, jonka toisessa nauhassa oli heid?n viimeinen tervehdyksens? ja kiitoksensa, toisessa seuraavat, koko Anna Berendsenin el?m?? ja toimintaa kuvaavat sanat:
?Finland stod f?r din sj?l, det kulna Ditt torftiga g?mda, heliga fosterland.?

VAIKUTELMANI VIROSTA.
?Miten oppisin k?yt?nn?llisesti saksaa? oli kysymys, joka ehtimiseen askarrutti aivojani 90-luvulla. Saksaan menemist? oli ihan mahdoton ajatella, sill? ei niit? sellaisia matkoja senaikuisilla opettajapalkoilla tehty, mutta kuinka olisi menn? Viroon, sill? olihan saksa siell? silloin viel? puhekielen? useimmissa keskis??dyn perheiss?.
Neuvottelin tuumastani herrasv?ki Godenhjelmin kanssa, jolla tiesin olevan tuttavia siell?p?in. He rupesivat kirjevaihtoon asiasta ja ennen pitk?? he ilmoittivat, ett? er?s tri Rosenthal ja h?nen puolisonsa R??veliss? olivat luvanneet ottaa minut luokseen kes?ajaksi.
Oikeastaan tiesin varsin v?h?n siit? perheest?, jonne joutuisin, tuskin sen, ett? talon em?nt?, *Eugenie Rosenthal*, oli Viron kansallisen liikkeen her?tt?j?n J. W. Jannsenin tyt?r. Miltei viel? v?hemm?n tiesin Viron kansasta, astuessani er??n? kauniina kes?kuun y?n? Saksaan menev??n laivaan, joka tiell??n poikkesi R??veliin. Mutta se kes?, jonka siell? vietin, oli kuin kurssi veljeskansamme historiassa ja kulttuurioloissa. N?m? seikat olivat meid?n jokap?iv?isten keskustelujemme esinein?; aivan havainnollisella tavalla min? siell? opin tuntemaan heimolaisemme pyrinn?t ja toiveet, vastoink?ymiset ja erehdykset.
R??veli ei tehnyt hauskaa vaikutusta satamaan tullessa. Ei siin? kyllin, ett? se tuntui hyvin ep?siistilt?, ett? silm? kohtasi vain rappeutuneita rakennuksia ja mustuneita tavaramakasiineja, kivihiilen p?ly? ja hienoa, lent?v?? hiekkaa, vaan siin? tuli my?skin vastaan joukottain ven?l?isen virkavallan edustajia ja n. k. j?rjestyksen pit?ji?, jotka eiv?t tietenk??n osanneet muuta kuin ?valtakunnan? kielt?, mutta olivat hyvin mahtavia, hyvin urkkivia ja eritt?in taipuvaisia est?m??n matkustajan maalleastumista, jos vain l?ysiv?t h?nen papereissaan jonkun puutteellisuuden. T?m? kaikki tuntui, varsinkin kolmekymment? vuotta sitten, hyvin vastenmieliselt?, sill? vastaavat olot meill? olivat silloin viel? aivan l?nsieuropalaiset, ja passikysynn?t y. m. sellaiset eiv?t siihen aikaan tulleet kysymykseenk??n.
?Mimmoiseksi oloni t??ll? oikein muodostunee?? arvelin itsekseni matkatavaroitani siin? kootessani ja vastaanottajaa t?hystelless?ni. Samassa tapasin tri Rosenthalin, joka aikaisesta tunnista huolimatta oli minua vastassa ja sitten sit? mentiin. Se painostava mieliala, jonka t?m? ohimennen tehty tuttavuus ven?l?isen virkavallan kanssa oli aikaansaanut, h?lveni v?hitellen, sill? satamasta selviydytty?mme ja m??r?paikkaan ajaessamme, min? ensi kerran el?iss?ni liikuin kaupungissa, joka oli ihmeellinen ja mielenkiintoinen kuin vanha kallisarvoinen kuvakirja. Kaikella oli historiansa, joka paikkaan liittyi muistoja, jokaisella omituisuudella oli selityksens?. Ja tri Rosenthal kertoi ja opasti. ?Kadut tehtiin siksi n?in kapeiksi ja mutkikkaiksi, ett? ne sotaisina aikoina -- ja niit? oli miltei aina, ellei ollut ulkoap?in tulevia vihollisia, oli sis?llisi? sotia -- voisivat tarjota suojaa. Kun esim. juoksi pakoon, saattoi pujahtaa johonkin holviin tai porttik?yt?v??n, ilman ett? takaa-ajaja kadun mutkikkuuden takia sen huomasi.? Samaa sotaista henke? puhuivat nuo monet py?re?t tornitkin, joita n?ki kaikkialla. Toiset olivat korkeita ja hoikkia, toiset matalia ja tanakoita. N?ihin j?lkim?isiin kuului nyt etenkin ?Die dicke Margarethe? (Paksu Margareta), jonka kaikki panevat merkille, samaten sen vastakohdan, jonka nimen? on ?Der lange Hermann? (Pitk? Hermanni). Ihmeekseni katselin noita vanhoja kivirakennuksia, joiden p??dyt ovat kadullep?in, katot korkeat ja suipot sek? punaruskeiden tiilien peitt?m?t. Nyt vasta ymm?rsin oikein tuon Lutherin lauseen: ?Vaikka minulla olisi vihollisia yht? paljon kuin on tiilikivi? katolla -- --?.
?Kas tuossa?, sanoi tri R. ?n?kyy Olavin kirkon torni, joka suippenee ter?v?ksi kuin neulan k?rki ja tuolla Domvuorella, jossa viel? on j?ljell? osa entist? jykev?? linnanmuuria, on vanha tuomiokirkko.?
Vihdoin pys?hdyimme vanhan, jotenkin rappeutuneelta n?ytt?v?n kivirakennuksen eteen, jonka porttik?yt?v? tuntui sek? ahtaalta ett? pime?lt?.
[Kuva: Eugenie Rosenthal.]
Sen suurempi yll?tys oli sitten se kaunis koti, jonne vihdoin jouduimme, kavuttuamme useita rappusia yl?sp?in. Ja siell? seisoi talon em?nt? jo ovella meit? vastassa ja otti minut vastaan kuin vanhan kaivatun yst?v?n. Ei h?n tahtonut ensin tutustua ja sitten vasta osoittaa yst?v?llisyytt??n, ensin koetella tuota uutta tulokasta ja ottaa selkoa, mit? v?ke? h?n oli, ja sitten vasta ruveta tuttavalliseksi.