Tapani Löfvingin seikkailut | Page 6

toinnuin

hämmästyksestäni, karkasin pystyyn ja tempasin toisen keihäistä, jolla
naulitsin seinään lähempänä olevan ja puolittain jo seisaalleen ehtineen
kasakan. Mutta hänen toverinsa oli paljon ketterämpi, hän tempasi
pyssyn seinustalta ja ojensi sen minun rintaani vasten, ennenkuin minä
keihäälläni kerkesin valmistaa hänelle saman kohtalon kuin toisellekin.
Kuului jo hanan napsaus, mutta samassa hetkessä minä heitin keihään
kädestäni, tartuin pyssyn piippuun ja nostin sen suuta ylöspäin. Tulta
tuiskahti korvalliselleni kärventäen hiuksiani, ja kuula mennä vinkasi
olkapääni yli. Samassa kuin pyssy laukesi, riuhtasin minä sen kasakan
kädestä ja survasin sen perällä häntä otsaan, niin että hän ääntä
päästämättä kuukertui riihen seinustalle.
Mutta laukaus oli pamahtanut, hälytys oli tehty, ja aikaa ei siis ollut
hukata. Heti kasakan maahan vaipuessa heitin pyssyn kädestäni ja
lähdin suinpäin karkaamaan luhtaniityn poikki metsän reunaan. Pihasta
päin kuului huutoja ja hevosten hirnuntaa, ja juuri kun olin viidakkoon
pääsemässä, pamahti takanani useita laukauksia. Kuulat vinkuivat
korvissani ja rapisivat edessäni olevain petäjäin oksissa. Mutta samassa
olin minäkin metsän suojassa ja tunsin olevani turvassa kasakoilta, sillä
hevosin he eivät nyt voineet minua seurata ja jalkapelissä minä kyllä
tulisin aina puoleni pitämään. Niin kankeat ja kipeät kuin raajani
olivatkin kuluneen päivän kolhuista ja saatuani juosta kilpaa kasakan
hevosten kanssa, porhalsin minä tuulena pensaiden, kantojen ja louhien
yli suoraan eteenpäin, umpimähkään yhä syvemmäs metsään. Eikä
minun juoksuani ainakaan puku rasittanut. Mutta haavoja ja
verinaarmuja sain jalkani täyteen, ja senpä vuoksi lähdinkin
noudattamaan muuatta sattumalta kohtaamaani metsätietä.
Aamun valjetessa tulin laajan suon partaalle, jonka yli tie kulki
pitkospuita myöten. Niitä pitkin oli minun, paitarepaleeseen verhotun,
avojalkaisen miehen varsin mukava harpata eteenpäin. Mutta nälästä ja
uupumuksesta olin aivan nääntymäisilläni, ja kun lisäksi katsoin nyt
päivän valjettua vaaralliseksi jatkaa matkaani ihmisten käyttämiä uria
myöten, niin jätin äkkiä pitkospuut ja poikkesin suolle.
Tultuani mielestäni tarpeeksi kauas polulta heittäydyin lopen
uupuneena selälleni laajalle rahkamättäälle, johon vaivuin kuin
parhaalle untuvapatjalle. Mättään reunoilla kasvavat suokanervat
suojasivat minua siksi hyvin, että minut saattoi keksiä vasta ihan
viereen tultua. Porraspuilta lähdettyäni olin hyppinyt pitkin

rahkamättäitä, joissa jalanjälkiä ei pitkäksi aikaa jäänyt näkyviin.
Saatoin siis kutakuinkin turvallisesti heittäytyä väsymykseni valtaan.
Aurinko oli noussut ja hiveli tuoreella lämpimällään minun
puolialastonta, runneltua ruumistani. Jossakin lähelläni äänteli
suokurppa, ja ylhäällä ilmassa toisteli yksitoikkoista säveltään
taivaanvuohi. Pian kuitenkin tunkeutui korviini toisenlaisiakin ääniä,
sillä etäältä suonreunoilta rupesi kuulumaan takaa-ajavien kasakkain
huutoja ja ärhentelyä. Mutta kanervat ympärilläni tuoksuivat
unettavasti, ja heittäen itseni Jumalan huomaan vaivuin sikeään uneen.
Päivä oli sivuuttanut jo puolen, kun vihdoinkin heräsin. Raajani olivat
kankeat, ja pieninkin liike tuntui tuskalliselta, jota paitsi tunsin
kiukkuista nälkää. Vihollisten äänet olivat vaienneet, ja kun makuultani
varovasti ja puolittain kohosin ympärilleni tähystelemään, en
huomannut millään suunnalla, niin kauas kuin silmä kantoi, ainuttakaan
elävää olentoa. Heinäkuun aurinko vain valoi polttavaa hellettään
harmaan suomaiseman yli. Niin tuskallista kuin se aluksi olikin, nousin
kuitenkin seisoalleni ja lähdin pyrkimään suon toista laitaa kohti.
Kuljin edelleenkin mättäältä mättäälle, sillä pitkospuille en
varovaisuuden vuoksi huolinut palata. Matkallani tapasin laajan
muurainalueenkin, ja noilla parhaimmilleen kypsyneillä mehevillä suon
antimilla tyydytin pahimman nälkäni.
Päästyäni kuusimetsää kasvavalle maalle suuntasin kulkuni sinnepäin,
missä tiesin kohtaavani Suorlahteen vievän tien. Sikäli kuin jäseneni
ehtivät jonkin verran vertyä, sujui matkani paremmin. Aurinko alkoi
painua jo kuusien taakse, kun saavuin tielle. Ympärilläni oli kesäillan
tyyni rauha. Hetken kuunneltuani ja pantuani korvani maata vastenkin
en erottanut muita ääniä kuin lintujen liverrystä. Silloin lähdin
rohkeasti kulkemaan tietä pitkin. Siinä kävellessäni muistelin viimeisiä
kokemiani, ja minua rupesivat kovasti säälittämään toiset vangit, joita
kasakat eilen olivat mukanaan raahanneet. He saivat varmaankin,
samaan aikaan kuin minä täällä turvassa astelin, kärsiä kovinta
kidutusta minun pakoni tähden.
Sivuutettuani erään tien mutkan pysähdyin äkkiä kuin salaman lyömänä.
Noin parinkymmenen sylen päässä ratsasti käymäjalkaa vastaani kaksi
kasakkaa. Ensiksi välähti päähäni ajatus hypätä syrjään ja paeta kuusten
suojassa. Mutta se oli myöhäistä, sillä he huomasivat minut
luonnollisesti heti ja pyssyään ojentaen komensivat minua pysymään

alallani. Rauhalliseksi tekeytyen jäinkin paikalleni, kunnes he ehtivät
luokseni.
»Kuda tij idjosh (minnekä sinä menet)?» kysyi heistä toinen hevosensa
pysäyttäen.
»Domoi (kotiin)», vastasin minä ja lisäsin sitten suomeksi: »Toverinne
päästivät minut vapaaksi».
Kysymyksestään päättäen olivat he toista joukkuetta kuin ne, jotka
minut olivat Suorlahdessa vanginneet, ja se rauhoitti minua hiukan.
He vaihtoivat keskenään muutamia sanoja, joista ymmärsin heidän
aikovan ottaa minut mukaansa. Toinen, jolla oli savuava piippu
hampaissa, lähti hiljalleen ratsastamaan eteenpäin, mutta toinen
komensi minua pitämään kiinni hänen hevostaan. Hänellä oli siis
nähtävästi aikomus laskeutua satulasta ja sitoa minun käteni.
»Katso nyt, Tapani, eteesi ja varo toista kertaa joutumasta surman
silmukkaan», sanoin itselleni, pitäen tarkasti silmällä kasakan liikkeitä,
samalla kuin hänen käskynsä mukaisesti pidin hevosta turvan alta.
Kasakalla oli selkänsä takana satulassa kaikenlaista ryöstösaalista,
kuparikattiloita, pyttyjä ja nyyttejä. Sen vuoksi täytyi hänen satulasta
noustakseen ja saadakseen toisen jalkansa niiden yli kumartua syvään.
Vilkaisin hänen edelleen ratsastanutta toveriaan ja näin hänen
kadonneen saman tienmutkan taa, joka minut vasta ansaan saattoi.
Tartuin silloin salamannopeasti kasakkaa niskasta ja painoin häntä
vieläkin alemmas, niin että hän jäi tuohon luonnottomaan asentoon
kiikkumaan, voimatta minun niskasta nujertaessani edes huutaakaan.
Sitten