Tapani Löfvingin seikkailut | Page 4

omaisuuden suhteen.
Eräänä heinäkuun aamupäivänä seisoin kujasilla ja katselin tuleentuvaa
ruisvainiota. Kunpa saataisiin vilja korjatuksi ja talteen kuljetetuksi,
ennenkuin vihollinen näille tienoin ilmestyy, ajattelin itsekseni. Silloin
kuului omituista töminää, ja kun käännyin katsomaan pitkin tietä, joka
vainion läpi kulkien hävisi viidakkoon, tuprahti sieltä yht'äkkiä
näkyviin ankara pölypilvi, minkä keskellä hulmusi hevosten harjoja ja
välähteli pitkävartisia piikkejä.
»No nyt, Tapani, aseta kieli suoraan suussasi, sillä saat tehdä
tuttavuutta kasakkain kanssa, ennenkuin osasit odottaakaan!» sanoin
minä itselleni ja aloin rauhalliseksi tekeytyen astella pihaan päin.
Olisin kyllä hyvin ehtinyt juosta rantaan, työntää kaikki kartanon
veneet vesille ja päästä saarten suojassa pakoon, mutta
isäntävelvollisuuteni pidätti minua alallaan. Pihalle päästyäni olivat
kasakatkin jo kintereilläni, ja siinä tuokiossa olin minä pölyisten,
parrakasten miesten ympäröimänä. Päällikkö laskeutui hevosen selästä,
astui eteeni ja kysyi, olinko minä kartanon omistaja tai hoitaja. Tulin
kutakuinkin hyvin toimeen venäjänkielessä, mutta en ollut kuitenkaan
ymmärtävinäni hänen kysymystään, vaan hyvin yksinkertaisen
näköiseksi tekeytyen pudistin päätäni. Päällikkö viittasi silloin luokseen

erään miehistään, joka hänen käskystään toisti saman kysymyksen
kurjaksi väännetyllä suomenkielellä.
Vastasin, etten ole kumpikaan, vaan ainoastaan työvouti.
»No missä sitten on tilanhoitaja?» tiedusteltiin minulta edelleen.
»Kolme päivää sitten hän lähti kuljettamaan kartanon jyvävarastoa
Savonlinnaan».
»Ah, tshort, sen sinä hirtehinen valehtelet! Eikö kartanossa sitten muka
olisi jyviä jäljellä?»
»Enpä luule montakaan kappaa olevan, ja mitä on, ovat ne kernaasti
vierasten käytettävänä.»
Päällikkö irvisti vastaukseksi minun kohteliaisuuteeni ja käski parin
miehistään jäädä minua vartioimaan sekä muiden seurata itseään. He
hajaantuivat penkoen ja nuuskien ympäri taloa, mutta minä tunsin
suurta tyytyväisyyttä siitä, että jo parisen viikkoa sitten olin kuljettanut
talon viljavarat muutamaan saareen, missä jyväsäkit olivat kätkettyinä
erääseen vaikeasti löydettävään luolaan.
Hetken kuluttua palasi päällikkö luokseni, kirosi ja ärhenteli sekä
sivalsi minua korvalle, minkä minä tyynenä koetin kestää. Sitten
tiukkasi hän minulta, missä kartanon karja ja hevoset ovat.
»Ne kuljetettiin samoihin aikoihin Savonlinnaan», vastasin minä, ja
uudelleen oli minun syytä olla mielessäni tyytyväinen, että lehmät ja
hevoset olivat turvassa, sillä aikaa ennen vihollisen tuloa oli ne ehditty
viedä etäiselle laitumelle.
»Ah, durak!» ärjyi päällikkö lyöden minua uudelleen korvalle, ja
ikäänkuin hänen esimerkistään innostuneina alkoivat ympärillä olevat
kasakatkin minua lyödä läimiä, tyrkkiä ja potkia.
Kun mylläkkä ympärilläni asettui ja minä sain vähän henkeäni vetää,
näin äskeisen tulkin päällikön käskystä juoksevan pirttiin ja tuovan
sieltä puolillaan olevan piimähaarikan. Pitäen sitä nenäni edessä ja
takoen vihaisesti nyrkillään sen kylkeen äyhkyi päällikkö:
»Mitäs tämä? Itsekö, roisto, olet sitä tehnyt, kun lehmät ovat
Savonlinnassa?»
Niin hurjasti kuin minun sisälläni kiehuikin, onnistuin minä yhä
edelleenkin pysymään näköjään rauhallisena sekä aloin selittää:
»Mutta maistakaahan sitä piimää, niin huomaatte, että se on jo monen
viikon vanhaa. Tuolla aitassa sitä on kokonainen amme, koottu jo
juhannuksen aikana, ennenkuin karja Savonlinnaan vietiin.»

Päällikön suusta tuli kirouksia tulvanaan, ja piimähaarikan tyhjensi hän
minun silmilleni. Ympärillä olevat kasakat räjähtivät pilkkanauruun,
samalla kuin muutamat heistä päällikön käskystä kävivät käsiksi
minuun ja sitoivat ranteeni yhteen monikertaan kiedotulla niininuoran
pätkällä. Mielessäni välähti jo, että he rupeavat minusta kiduttamalla
tietoja pusertamaan. Mutta ryöstettyään ja peuhattuaan kaikkialla talon
huoneissa sekä sälytettyään mukaansa kaikenlaista otettavaksi
kelpaavaa nousivatkin kasakat hevosten selkään ja varustausivat pois
lähtemään. Minut sijoitettiin parin villinnäköisen partaniekan väliin,
joista toinen sitoi yhteen kytketyistä ranteistani lähtevän nuoranpään
satulaansa. Sitten lähdettiin täyttä ravia liikkeelle.
Kiinni sidottujen käsieni takia oli minun mitä tukalinta juosta, mutta
kasakan satulaan sidottu nuora ja takanani korskuvat hevoset pakottivat
minut seuraamaan mukana. Sivullani ratsastavat nauroivat ja
irvistelivät minulle pahanilkisesti, hiki virtasi pitkin ruumistani, ja
hevosten jaloista tupruava pöly oli minut tukehduttaa. Tunsin, etteivät
jalkani enää kauan jaksaisi suorittaa tehtäväänsä, vaan että vaipuisin
pitkin tietä hevosten jaloissa raahautumaan. Mutta silloin tuli onneksi
Kiteen kirkko näkyviin, ja kasakat pysähtyivät erääseen taloon, jonka
pihanurmelle minä läähättäen vaivuin pitkälleni. Epäselvästi vain
tajusin, kuinka kasakat ympärilläni elämöivät ja kuinka sisältä kuului
pelästyneen ja ahdistetun naisväen kirkunaa.
Kun olin pahimmasta uupumuksestani hiukan toipunut, nousin
istumaan voidakseni tehdä joitakin huomioita. Päinvastaiselta suunnalta,
kuin mistä me olimme tulleet, läheni taloa toinen kasakkajoukko,
kuljettaen mukanaan muutamia vankeja, joukossa pari naistakin, sekä
kaikenlaista ryöstösaalista. Tämä oli siis nähtävästi eri tahoille
ryöstelemään hajaantuneiden vihollisjoukkojen sovittu
kokoontumispaikka. Mutta kauan en saanut siinä huomioitani tehdä,
sillä samassa läheni minua muuan rokonarpinen ja hirveän ruma
kasakka, joka potkaisten vaati minua nousemaan. Sen tehtyäni päästi
hän siteet ranteitteni ympäriltä ja alkoi sitten kiskoa vaatteita päältäni,
niin että minä lopuksi seisoin siinä ilkosen alasti virnottavan
kasakkajoukon keskellä.
»Mitähän iloa sinulle, Tapani-poikaseni, nyt aiotaan valmistaa?»
kysyin itseltäni, kun samalla huomasin kasakkain pariin kohtaan
pihamaalle puuhaavan nuotioita. Ensiksi ajattelin, että vihollinen aikoi

minut ja toiset vankinsa roviolla korventaa. Sellaisia julmuuksia oli
kuultu vihollisten Inkerissä ja Käkisalmen puolella yllin kyllin
harjoittaneen. Katselin jo ympärilleni, mistä saisin jonkinlaisen aseen
käsiini temmatuksi, puolustaakseni sillä itseäni niin kauan kuin suinkin
ja saadakseni kärsimieni kolhujen korvaukseksi lähettää manalaan edes
muutamankaan noista ympärilläni pauhaavista paholaisista. Maltoin
kuitenkin vielä mieleni ja odotin, kunnes minuun ruvettaisiin uudestaan
käymään käsiksi.
Pian huomasin kuitenkin nuotioiden suhteen erehtyneeni. Kasakat
olivat nimittäin saaneet käsiinsä muutamia lehmiä, joita he nyt
ryhtyivät pihalla teurastamaan, ja nuotiot