Sysmäläinen | Page 3

poika, rohkeasti kättä tarjoten.
Opettajan kasvot olivat ikäänkuin kirkastuneet, tämä tervehdys lapsen
suusta ilahutti häntä suuresti. Hän oli taas omassa paratiisissaan, kun
lapsen viaton mieli kääntyi häneen. Hän kyyristyi alas lapsen eteen ja
suuteli sitä.
"Tahdotko mua rakastaa?" kysyi hän sitten. Jussi katsoi isäänsä.
"Rupiit sie opettajoa armaana pitämää?" kysyi Matti.
Poika nyykäytti päätään vastaukseksi, hän ei voinut enää puhua, sillä
kyynelet olivat hänellä silmissä.
Ne kolme miestä menivät eteenpäin, poika juoksi kiireesti kotia,
taakseen katsahtamattakaan.
Hukkanen ja Väistö näyttivät nyt opettajalle hänen asuntonsa.
"Tämä koti on vielä emäntää vailla," sanoi Matti, "kouluopettajalla
pitää olla vaimo. Meillä nyt on ensi kertaa naimaton opettaja, mutta on
täällä pulskia tyttöjä, katsokaa vaan ympärillenne. Parasta olisi naida
täkäläinen; jos et itse ole paikkakunnasta kotoisin etkä siitä naikaan,
niin jäätkin kokonaan vennon vieraaksi. Olenko oikeassa, vai en,
lanko?"
"Kenties on opettaja jo valinnut jonkun itselleen," vastasi Hukkanen,
"ja olkoon se kotoisin mistä hyvänsä, niin kyllä se täällä hyvästi
vastaan otetaan."
"Niin, me pidämme hänelle tulijaiset," sanoi Matti, ajatellen: kyllä
Hukkanen on minua viisaampi. Opettaja virkkoi:
"Minä olen ihan irtonainen, ja voin vielä hyvän aikaa katsella

kassapäitä." Mutta itsekseen ajatteli hän: parempi apina kuin
tuommoinen talonpoikaistallukka vaimona.
"Nyt elkää pahaksi panko," sanoi Hukkanen, mun täytyy lähteä pellolle.
Minä olen heposen kaupassa ja täytyy katsoa minkälainen se on
vetämään. No, näämmehän tän'iltana tosiamme. Jääkää hyvästi
siks'aikaa. Lähetkö mukaan, Matti?"
"Lähen, hyvästi, opettaja, ja jos teillä aika pitkäksi käypi, niin pankaa
kaksin kerroin."
Opettaja ei oikein ymmärtänyt tätä Matin vähän epäselvää kuvallista
puheenpartta, joka oli tehty vertaamalla liian pitkään lankaan.
Kun miesten lähdettyä ovi jo oli kiinni, vetäisi opettaja sitä vielä kerran
ikäänkuin vakuutukseksi itselleen, että hän nyt oli yksin. Hänestä tuntui
mielensä hyvin raskaalta, eikä oikein tietänyt sanoa minkä vuoksi.
Viimein johtui hänelle Sysmän juttu taas mieleen. Hän katsoi sitä
raa'aksi ja törkeäksi kohteluksi, eikä muistanut koko sitä
hyväntahtoisuutta, jota hänelle muuten oli osoitettu.
Semmoisia ihmiset ovat! Kun ovat suutuksissaan, niin pitävät aina vaan
sitä yhtä mielessään, joka heitä loukkasi, ja unohtavat kaiken muun,
vaikka se olisi kuinka lempeätä. Ensin opettaja istui kauan alallaan,
sitten nousi kapineitansa purkamaan. Hänelle muistuivat koti-olot
mieleen, kun näki tutut esineet ympärillään. Mutta pian hän taas vaipui
ajatuksiinsa ja mietti itsekseen: tässä nyt olet, niinkuin erämaahan
joutunut; mikä sinua ilahuttaa ja surettaa, sitä nämä ihmiset eivät tiedä
olevankaan; esimiehesi ei ole muuta mitään kuin talonpojan tolvana,
vielä päälliseksi ylpeä raakuudestaan. Saattaa näissäkin ihmisissä piillä
henkistä voimaa, mutta sen päälle on kaikenlaista rikkaa karttunut,
Tahdon kaikki voimani ponnistaa, vastustaakseni talonpoikaistumista.
Jok'ikinen päivä tahdon perkaa koko olentoni, minä tahdon pysyä
vapaana seuralaisteni vaikutuksesta. Minä olen nähnyt opettajia, jotka
astuivat virkaan täynnä ajan vapaata henkeä, ja muutaman vuoden
kuluttua ovat he kokonaan vaipuneet vanhan tavan orjiksi, muuttuneet
talonpojiksi, ja heidän ulkomuotonsakin on tullut huolimattomaksi ja
veltoksi. -- Hän kirjoitti paperilipulle: muista! ja pisti sen peiliin.

Viimein hän kavahti seisaalleen ja läksi ulos kävelemään sitä tietä, jota
oli tullut. Talonpojat jotka tekivät työtä pelloilla maantien vieressä,
sanoivat: "No, mitä kuuluu, opettaja? joko alkaa kylä tuttavalta
tuntua?" Opettaja vastasi lyhyesti mutta ystävällisesti; tämä heidän
kainostelematon käytöksensä oudostutti ja melkein loukkasi häntä. Hän
ei tietänyt, että nämä ihmiset luulivat itsellänsä olevan oikeutta siihen,
koska olivat häntä ensin nähneet, hän heitä ensimmäiseksi tervehtinyt.
Kauan kuljettuansa sinne tänne vainioita myöten huomasi hän
yksinäinen, sorean pihlajan. Hän katseli sitä joka puolelta, kunnes löysi
oikean paikan. Silloin istuihe rajapyykille ja alkoi piirustaa.
Useammat talonpojat tulivat uteliaina sinne katsomaan. Pian levisi
suusta suuhun sanoma: veres opastaja kirjuttaa kai puutki kirjaa.
Päivä painui illemmalle. Tyyntyneellä mielellä kääntyi opettaja kotiin
päin. Matkalla yhtyi hänen seuraansa useampia talonpoikia;
kursailematta astuivat rinnatusten hänen kanssaan ja paljo oli heillä
kyselemistä. Vaikka tämä oli vieraasta hyvin rasittavaa, suostui hän
siihen kuitenkin. Mutta se oli hyvin sopimatonta, että hän heidän
kysymykseensä: eikö tämä ole kaunis seutu? vastasi: "no, käypihän tuo
laatuun." Hän ajatteli, että täällä ei näkynyt olevan paljo kuvattavaa
kaunista, mutta ei saattanut sitä kuitenkaan sanoa. Kun kirkontornin
rumuus oli hänelle silmään pistänyt, kysyi hän: "Kuka on kirkon
rakentanut?"
Ihmiset katselivat häntä ällistellen; he eivät voineet ajatellakaan
semmoista aikaa, jolloin koko kirkkoa ei vielä ollut olemassa.
Kotonaan odotti opettaja Hukkasta, jonka luuli tulevan itseänsä
noutamaan. Jo alkoi hämärtää, tiellä oli vilkas liike: opettaja yksin istui
ääneti avatun ikkunan vieressä. Elävämmin kuin ennen juontui hänelle
nyt mieleen, kuinka tarpeellinen ikuinen kumppali olisi, joka hänet
oikein ymmärtäisi, niin ett'ei hän olisi ainoa hehkuva rinta kylmien
aaltojen kesken.
Oli perjantai-ilta; nuoret pojat kulkivat laulellen kylän läpi. Kun tultiin
opettajan asunnon kohdalle, oli juuri aloitettu kaunista laulua:

Mitä sinä itket ja mitä sinä suret Kultani kaunokainen? Elä sinä
sentähen kantele murett' Ett' olet kulkevainen!
Vähitellen kuului laulu soinnahtuvan yläkylään päin. Opettaja tunsi
olevansa syvimmässä sydämessään liikutettu. Hän tempasi viulunsa ja
soitti kaipausvalssia; niitä säveliä ei oltu kylässä koskaan kuultu. Pian
huomasi hän, että oli useampia ihmisiä kokoutunut huoneen edustalle;
ilahuttaakseen itseänsä ja toisia soitti hän sitten vielä uuden lystikkään
valssin. Naurua ja riemuhuutoja kaikui kadulta