Sysmäläinen

Sysmäläinen, by Berthold
Auerbach

The Project Gutenberg EBook of Sysmäläinen, by Berthold Auerbach
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org
Title: Sysmäläinen Kyläinen tarina
Author: Berthold Auerbach
Translator: Arvid Genetz
Release Date: August 14, 2006 [EBook #19047]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
SYSMÄLÄINEN ***

Produced by Tapio Riikonen

SYSMÄLÄINEN
Kyläinen tarina

Kirj.
BERTHOLD AUERBACH
Saksankielestä ["Der Lauterbacher"] mukaillen suomentanut Kustaa
Karjalainen [A. O. G. Genetz]
K. E. Holm, Helsinki, 1877.

Venäjän kirkonkellot soivat heleästi [kylässä oli sekä venäläinen että
luterilainen kirkko]; niiden sävelet kaikuivat yhä kauemmaksi
keskipäivän valaisemaan seutuun; ihmiset palasivat työstään kotiin
päivälliselle. Nuori, solakka mies oli tullut kaupungilta päin tietä
myöten. Hän oli kaupunkilaisen tavalla puettu ja kädessään oli hänellä
mustankirjava pahkakeppi, johon monta nimeä oli piirretty.
Nähdessään kirkonkylän levenevän edessään seisattui hän, kuunteli
kellon soitantoa ja katsoi ympärilleen niihin kukoistaviin tuomistoihin,
jotka olivat kylän kummallakin puolen. Hän tervehti kansaa, joka tuli
hänelle vastaan vainiolta, erinomaisella ystävyydellä, aivan niinkuin
olisi heidät tuntenut. Ihmiset kiittivät iloisesti ja katsahtivat kaikki vielä
kerran taakseen hänen jälkeensä, arvellen, että se on varmaan joku
kyläläinen, joka kaukaisilta matkoilta kotiin palajaa; hän oli muka heitä
niin tarkkaan silmäillyt, eivätkä häntä kuitenkaan tunteneet.
Kun kellon viimeiset sävelet olivat vaienneet, kun pellolla kaikki oli
äänettä, ei yhtään ihmistä enää näkyvissä ja ainoastaan leivot
riemuilivat korkealla ilmassa, silloin vieras istuihe tienvarrelle, katseli
vielä kauan kylään päin, otti viimein muistikirjan esille ja taaskin
katsahdellen ympärilleen kirjoitti siihen:
"Kreikan ja Rooman kansat! Kyllä korkealle kajahtelivat
voittoriemunne ja raikahtelivat sotatorvenne, mutta kristinusko yksin
kaivoi malmin syvältä maan povesta ja kohotti sen korkealle ilmaan
heilumaan ja kaikuansa kauas levittämään, hartautta, iloa ja surua
herättämään. Kyllä ihanasti lienevät kanteleet ja rummut Jerusalemin
temppelissä soineet; mutta nyt ei ole enää vaan yksi temppeli maan

päällä, tuhansittain on kristinusko niitä pystyttänyt kaikkialle... Minusta
oli taannoin, niinkuin kellot olisivat kaiullaan ilmoittaneet minun tuloni
uuteen määräpaikkaani, niinkuin Jumalan ääni olisi minulle huutanut:
terve tultuasi! Kyllä ihmetellen loitte katseenne taaksenne, te hyvät
ihmiset, ettekä tietäneet, mikä meidän keskinäinen välimme tulee
olemaan. Oi, voisinko saada näiden ihmisten sielut kokonaan valtaani,
niin tahtoisin päästää heidät sitkeästä taikauskostaan ja antaa heidän
maistaa hengen puhtaita iloja. -- Mutta tuolla he käydä köntivät, ja
samoin kuin eläin, joka kulkee heidän edellänsä, eivät halua muuta
mitään kuin ravintoa ruumiillensa... Tämä siis on se paikka, jossa uusi
elämä minulle alkaa: nämä notkot ja peltomaat, millä ajatuksillahan
minä niitä vielä kerran silmäilen! Ah, maa on kaikkialla ihana ja iloa
tuottava, missä kukkasia on. Ja vaikk'eivät ihmiset minua ymmärtäisi,
ymmärrät sinä minut kumminkin, sinä ijänkaikkinen Luoja, ja hymyilet
minulle lempeästi kun kuuntelen hiljaisia ilmaisemias... Tuolla seisovat
puut soreasti kukkien, ja kylästä kuulen lasten iloa, lasten, joiden
sydämiin minun tulee heittää sivistyksen valon säteitä..."
Hän herkesi kirjoittamasta; sauvaansa katsellen sanoi hän hiljaa
itsekseen: "Joka haaralle olette hajonneet, te nuoruuteni kumppalit,
muuta ei ole minulle teistä jäänyt, kuin tähän piirretyt nimenne, ja
niiden kanssa minä nyt astun uuden elämäni kynnykselle, te kaikki
minua seuraatte näkymättöminä. Minä lähetän teille sydämestäni
tervehdyksen kevätilmaan, kaikukoon se teille vastaan lintuisten suusta
ja virvoittakoon mieltänne!"
Äkkiä nousi hän seisaalleen ja kulki kylään.
Nyt tiedämme, että nuori tuttavamme on uusi kansakoulunopettaja. Hän
kysyi koulun johtokunnan esimiestä ja häntä neuvottiin Hukkasen
taloon.
Hukkanen istui pöydässä lukuisan perhekuntansa kanssa, kun vieras
astui sisään. Kun oli ystävällisesti tervehditty, pyydettiin häntä pöytään
käymään; opettaja vaan kiitti.
"Mitä nyt?" sanoi Hukkanen, joka kohta taas oli istautunut, kun ei
antanut minkään häiritä itseään syömisessä, "tehkeä työ tiloa vieraalle.

Tuo sie Heli lautane sukkelaa. Käykää istumaan tähän, opettaja. Meillä
ei ole sama muoti kuin Inkeriläisillä, jotka sanovat: oisitta ennen tulleet;
kuka meille sattuu tulemaan syöntaikana, se pöytään. Vaikka mihin
muualle menisitte, ette enää saa niin mitään, ja tässä on keittoruokaa;
täytyyhän teidän hyvänä pitää mitä talossa on. Sattuipa olemaankin
oikein Karjalan ruokia: lammaskoalii ja keitinpiiraita."
Heli oli tuonut lautasen ja opettaja istunut pöytään, ett'ei näyttäisi
epäkohteliaalta.
"Tuon minun Helini saatte sunnuntaikouluun oppilaaksi," sanoi
Hukkanen tyhjennettyään kukkurapäisen lautasen.
"Noo, teillä ei mahda enää olla paljoa oppimista," virkkoi opettaja, edes
jotain sanoakseen. Tyttö ujosti vaan katsoi lautaseen alas.
"Mitä! Heli, puhu sinäkin, ethän muulloin ole mykkä ollut, sanoppas,
osaatko kaiken?"
"Ka lukiiha mie siks osoasin kutakuinki, vain kirjuttoa miun ei soa
putillee, sormet on jäykällaiset ku kaiken viikkautta täytyy roatoa mitä
mitäki."
Kaikki tytön sulous katosi yht'äkkiä opettajan mielestä, kun kuuli nämä
murteelliset, raa'alla tavalla äännetyt sanat.
Kun oli syömästä päästy, tuli yksi renki, joka pöydässä oli istunut
jotenkin likellä Hukkasta, isäntänsä eteen ja sanoi veistään tuppeen
pistäessänsä:
"Tullooko miun lähtii yksin heposiin kansa pellolle?"
"Mene vaan, minä kohta tulen jälestä. Ota poika mukaasi Hiirakkaa
taluttamaan, se ei taho oikein taipua."
"Elkeä työ hoppuilko, soan mie sen