Synnöve Päiväkumpu | Page 4

..." --
"Sæmund!" kuului uunin äärestä; se oli Ingeborg, hänen vaimonsa, joka
koki saada Sæmundia vaikenemaan, samalla kun hän rauhoitti
nuorimpataan. Lapsi oli jo ääneti, ja nyt Sæmundkin vaikeni; mutta
asetti kumminkin niin tanakalle miehelle pienenlaisen nyrkkinsä
Aslakin nenän eteen, piti sitä siinä hetkisen, kumartuen vähän
eteenpäin ja kiinnittäen polttavat silmänsä häneen. Sitten pitkitti hän
taas entistä astuntaansa luoden silloin tällöin pikaisen silmäyksen
Aslakiin. Tämä oli aivan vaalea, mutta pilkallinen hymy lepäsi
Thorbjörn'iin päin käännetyllä kasvoinsa puoliskolla, ehkei Sæmundiin
päin oleva mitään liikutusta osoittanut. "Jumala suokoon meille
kärsiväisyyttä!" sanoi hän hetken kuluttua, mutta kohotti samassa
kyynäspäätänsä ikäänkuin lyöntiä torjuaksensa. Sæmund pysähtyi
äkkiä ja polkaisi laattiaa jalallansa, kiljahtaen kurkkunsa täydeltä: "Älä
häntä mainitse, -- sinä!" Ingeborg nousi pienokaisinensa ja tarttui
lempeästi hänen käsivarteensa. Ei Sæmund häneen silmiään kääntänyt,
mutta samassa hänen käsivartensa kumminkin vaipui taas; Ingeborg
istautui jälleen. Sæmund käveli edestakaisin, mutta ei kenkään mitään
virkkanut. Kun tätä oli kestänyt vähän aikaa, lausui Aslak uudestaan:
"Niin, hänellä varmaankin on paljo Kuuselassa toimiskeltavaa --
hänellä!" -- "Sæmund! Sæmund!" kuiskasi Ingeborg; mutta ennen kun
se Sæmundin korville ennätti, oli hän syössyt Aslakin luo, joka asetti
jalkansa eteen. Se ruhjottiin alas, ja miestä kouraistiin siitä sekä nutun
kauluksesta, nostettiin paikaltansa ja heitettiin niin tuimasti kohden
suljettua ovea, että oven lauta irtautui ja Aslak lensi suin päin siitä ulos.
Ingeborg, Thorbjörn ja kaikki lapset parkuivat ja rukoilivat hänen
puolestansa, ja koko perheessä vallitsi tuskallinen hälinä. Mutta
Sæmund riensi ulos hänen jäljessänsä, ei hän ehtinyt oveakaan oikein

avata, vaan potkaisi sen pirstaleet syrjään, tarttui toistamiseen Aslakiin,
kantoi hänet eteisestä kartanolle, nosti hänet korkealle ylös ja heitti
voimainsa takaa jälleen maahan. Ja koska hän huomasi, että siinä
paikassa oli niin paljo lunta, ettei Aslakiin oikein kipeästi käynyt, asetti
hän polvensa tämän rinnalle ja kävi kiinni hänen kasvoihinsa, nosti
hänen kolmannen kerran maasta, kantoi hänen lumettomampaan
paikkaan miten susi, joka raastaa mukaansa revittyä koiraa, paiskasi
hänen jälleen entistään kiivaammin maahan, ruhjoi vielä polvellaan --
eikä kenkään voinut arvata, miten tämä leikki päättyisi, ell'ei Ingeborg,
lapsi käsivarrellaan, olisi heittäytynyt väliin; "älä meitä kaikkia
onnettomuuteen saata!" vaikeroi hän.
Hetken kuluttua istui Ingeborg tuvassa, Thorbjörn puki päällensä, isä
astui edestakaisin, joi toisinaan vähän vettä; mutta kätensä vapisi niin,
että vesi läikkyi astiasta laattialle. Aslak ei tullut sisään, ja Ingeborg
aikoi vähän ajan kuluttua lähteä ulos. "Jää tupaan!" sanoi mies,
niinkuin hän ei olisikaan vaimollensa puhunut, ja tämä jäi paikallensa.
Eipä pitkältä aikaa kumminkaan kulunut, ennenkun hän itse lähti ulos.
Hän ei palannutkaan. Thorbjörn otti kirjansa ja luki, kertaakaan ylös
katsomatta, ehkei hän ainoatakaan lausetta käsittänyt.
Myöhempään aamupäivällä oli talo taas entisessä järjestyksessään,
ehkä jokaisesta oli ikäänkuin ikävä vieras olisi siellä käynyt. Thorbjörn
rohkaisi mielensä ja lähti ulos, ja ensimmäisen, jonka hän oven takana
tapasi, oli Aslak. Hän oli laittanut kaikki kapineensa kelkkaan; mutta
kelkka oli Thorbjörn'in. Thorbjörn tuijotti häneen, sillä hän oli
ilkeän-näköinen. Veri oli hyytynyt hänen kasvoillensa ja sitä oli
ympäriinsä tahrattu, hän yski ja koitteli usein rintaansa. Hän katseli
hetkisen ääneti Thorbjörn'iä, lausui sitten kiivaasti: "Poika, en voi
silmiäsi kärsiä!" Näin sanoen istui hän kaksinreisin kelkkaan ja lähti
matkoihinsa. "Katsoa saat, mistä kelkkasi löydät!" sanoi hän nauraen,
kääntyi vielä kerran Thorbjörn'iin päin, näyttäen hänelle pitkää nenää.
Siten läksi Aslak matkoihinsa.
Mutta seuraavalla viikolla tuli nimismies sinne, isä oli toisinaan poissa,
äiti itki ja hänkin oli pari kertaa kylässä. "Äiti, mitä tämä merkitsee?" --
"Aslak on tämän kaiken saanut aikaan."

Sitten eräänä päivänä kuultiin pienen Ingridin laulavan:
Oi te ihmiskurjat, Oikut teill' on hurjat; Tyttö kaulaans' kaarruttaa,
Poika mielens' menettää, Emäntä keittoon vettä, Isäntä unta vetää.
Talossa viisain katti, Päältä kerman lakkii.
Kuulusteltiin tietysti, mistä hän oli oppinut tuon lorun. Thorbjörn oli
sen opettanut. Tämä säikähti kovin ja sanoi, että hän oli sen Aslak'ilta
oppinut. Silloin sanottiin hänelle, että hän saisi selkäänsä, jos hän vielä
itse laulaisi tahi opettaisi tytölle sellaisia remputuksia. Kohta tämän
jälkeen kuultiin pienen Ingridin manaavan. Thorbjörn taas käskettiin
esiin, ja Sæmund arveli, että paras olisi vähän käyttää vitsaakin samalla,
mutta hän itki ja lupasi parannusta niin kauniisti, että hän sillä kertaa
pääsi. Seuraavana pyhänä sanoi isä hänelle: "Tänään pääset kotona
kiusaa tekemästä; sinun tulee seurata minua kirkkoon."

TOINEN LUKU.
Talonpoika aina mielessään asettaa kirkon korkealle juhlalliselle
paikalle. Se on laakson ainoa komeampi rakennus, ja sen huippu
ulottuuki siitä syystä vähän kauemmaksi, kuin mihin se näyttää
ulottuvan. Sen kellot tervehtivät pitkä-matkaista hänen kirkkoa
lähestyessänsä, ja tämä aina nostaa lakkiansa niille ikäänkuin
kiitokseksi viimeisestä! Hänen ja niiden kesken on liitto, jota ei kukaan
tunne. Lapsena hän seisoi ovella ja kuunteli niitä, kirkkoväen tuolla
tiellä hiljaisesti ohi kulkiessa; isä valmistautui myös kirkkomatkalle,
mutta hän itse oli vielä liian pieni. Hän yhdisti silloin monet
mielenkuvat tuohon raskaasen, voimakkaasen ääneen. Sitä
kuunnellessa hänen mieleensä aina juohtui: puhtaat, uudet vaatteet,
juhlapukuiset naiset, harjatut hevoset uusine ajokaluinensa.
Vähän ijäkkäämpänä täytyy hänen paimentaa karjaa tuntureilla. Mutta
kun hän ihanana, kosteisena sunnuntai-aamnna istuu kivellä lehmät
ympärillänsä ja kuulee kirkon kellojen kaikuvan, silloin käy hän
surumieliseksi. Sillä