Synnöve Päiväkumpu | Page 3

ja hänen kätensä olivat
niin hiessä, että niistä jäljet jäivät kirjaan, hänen siihen koskeissaan.
Kun äiti vaan ei sanoisi mitään isälle, jahka hän kotiin saapuu, mutta
pyytää häntä siitä, sitä ei poika saanut aikaan. Kaikki esineet kävivät
hänen silmissään toisenvärisiksi, ja seinäkello pani: "rapp, rapp -- rapp,
rapp!"

Hänen täytyi kiivetä akkunalle ja katsella Päiväkumpua. Se yksin
lumen peittämänä, hiljaisena välkkyili päivän paisteessa, miten
ennenkin. Tuvan akkunatki kimaltelivat, niissä varmaankaan ei ollut
yhtäkään särkynyttä ruutua, haiku vallattomasti tuprueli savutorvesta,
josta seikasta hän päätti, että sielläkin keitettiin kirkkoväelle. Siellä
varmaankin Synnöve juoksi isäänsä vastaan eikä suinkaan odottanut
häneltä selkäsaunaa. Ei Thorbjörn tietänyt, mitä toimiskella, ja kävi
yht'äkkiä verrattoman rakkaaksi siskojansa kohtaan. Ingridille oli hän
niinkin hyvä, että antoi hänelle kiiltävän napin, minkä Aslak oli hänelle
antanut. Ingrid kävi kiinni hänen kaulaansa, ja hän samoin Ingridin
kaulaan: "Rakas, pieni Ingridini, oletko minulle suutuksissa?" -- "En
suinkaan, Thorbjörn-kultani! Mielelläsi saat heitellä lunta päälleni,
miten paljon vaan tahdot". Mutta tuolla portailla joku puisti lunta
jaloistansa! Aivan oikein, isä tuo oli; hän näytti suopealta ja hyvältä,
sepä vielä vaikeampaa. "Noh", kysäsi hän ja katsahti ympärilleen -- ja
tuopa kumma, ettei seinäkello paikaltaan romahtanut. Äiti asetti ruoan
pöydälle. "Mitä tänne kotiin kuuluu?" kysyi isä pöydän ääreen istuen ja
lusikkaan tarttuen. Thorbjörn katsahti äitiin ja kyyneleet nousivat hänen
silmiinsä. "Eipä juuri mitään", vastasi äiti tavattoman vitkaan ja aikoi
vielä siihen jotakin lisätä, sen Thorbjörn kyllä huomasi. "Minä annoin
Aslakille luvan käydä kylässä", lausui hän. -- Nyt ollaan alussa, arveli
Thorbjörn -- ja rupesi Ingridin kanssa niin hartaasti leikkimään, kuin
hän ei olisi mitään muuta koko maailmassa ajatellut. Niin kauan ei isä
milloinkaan ollut syönyt ja Thorbjörn rupesi laskemaan joka palaa;
mutta kun hän pääsi neljänteen, aikoi hän koettaa, miten pitkälle voisi
laskea neljännen ja viidennen välillä, ja silloin sekaantui hän.
Vihdoinkin nousi isä ja lähti ulos. Ruudut, ruudut soivat, pojan korvissa,
ja hän tarkasti, olivatko tuvan akkunat kaikki eheät. Niille ei ollut
mitään vahinkoa tullut. Mutta nyt lähti äitikin ulos. Thorbjörn otti
pienen Ingridin syliinsä ja sanoi niin lempeästi, että tämä
kummastuneena tuijotti häneen: "Olkaamme me kahden
knltakuninkaisilla, ollaanko?" Siihen Ingrid heti oli valmis. Ja
Thorbjörn lauloi että polvensa värisivät:
Niityn kukka Pienokainen, Kuule mua vähäisen! Ja jospa oisit armaani
mun, Sametti-kaapuun pukisin sun, Kullan ja helmin sirotettuun. Hitteli,
hutteli, hoittaa, -- Nummella aurinko loistaa!

Ja Ingrid vastasi:
Kuningatar, Helmetär, Kuules mua vähäisen! En tahdo olla armaasi sun,
En huoli pukeida kaapuhun, Kullan ja helmin sirotettuun. Hitteli,
hutteli, hoittaa, -- Nummella aurinko loistaa!
Mutta juuri kun leikki oli hupaisimmallaan, astui isä sisään ja kiinnitti
silmänsä Thorbjörn'iin. Hän sulki Ingridin lujemmin syliinsä eikä
todellakaan tuolilta pudonnut. Isä kääntyi toisaalle eikä virkkanut
mitään: puolen tuntia kului, ei hän vieläkään mitään sanonut, -- ja
Thorbjörn aikoi ruveta iloiseksi, mutta ei rohjennut. Hän ei tietänyt
mitä uskoa, kun isä itse riisui vaatteet hänen päältään; hän alkoi jälleen
vähin vapisemaan. Silloin isä häntä hellästi hyväili; ei hän tätä pojan
muistaen milloinkaan ennen ollut tehnyt, ja siitä kävi Thorbjörn'in
sydän niin lämpimäksi, että pelko katosi hänestä, miten jää auringon
paisteessa. Ei hän tietänyt, miten hän sänkyynsä tuli, ja koska ei
laulaminen eikä liioin huutaminen käynyt laatuun, laski hän kätensä
ääneti ristiin ja rukoili "Isä meidän" kuusi kertaa alusta loppuun ja
edestakaisinkin hiljaa itsekseen, -- ja nukkuessaan arveli hän, ettei hän
ketäkään taivaan alla pitänyt niin rakkaana kuin isäänsä.
Seuraavana aamuna hän heräsi kauheassa tuskassa siitä, ettei hän
voinut parkua, sillä nyt kumminkin oli selkäsauna saatavissa. Kun hän
silmänsä aukaisi, huomasi hän suureksi iloksensa, että hän oli nähnyt
unta vaan, mutta huomasi myöskin kohta, että joku toinen sai selkäänsä;
tuo toinen oli Aslak. Sæmund astui edestakaisin laattialla, ja Thorbjörn
tunsi tuon astunnan. Tuo lyhytläntä, tanakka mies loi vähän väliä
tuuheiden kulmakarvain alta sellaisen katseen Aslakiin, että tämä kyllin
tiesi, mitä tuleva oli. Aslak istui suuren tynnyrin pohjalla, jalkojansa
hän joko leikutteli sinne tänne, tahi asetti hän ne ristiin allensa. Hän piti
vanhaan tapaansa kätensä taskussa ja lakkia päässänsä. Sen alta rippui
muutama musta suortuva alas.
Hänen alatikin vähän vino suunsa oli nyt vielä enemmän väärässä.
Päätänsäkin piti hän vähän kallellaan ja vilkui Sæmundia syrjästä
puoleksi suljettuin silmin. "Niin, poikasi kyllä on pehmeä päästään",
sanoi hän, "mutta pahempi vielä on, että hevosesi on noiduttu".
Sæmund pysähtyi. "Ilkiö!", huusi hän, niin että tupa kajahti, ja Aslakin

silmät painuivat yhä kiinnemmiksi. Sæmund jatkoi astuntaansa; Aslak
istui hetkisen ääneti: "Noiduttu se on sittenkin, se on varma!" -- ja
vilkaisi jälleen Sæmundiin nähdäkseen, mitä tuo vaikuttaisi. "Eipä ole,
mutta metsässä se pelkää, se vika sillä on," sanoi Sæmund yhä kävellen;
"sinä olet kaatanut puita sen päälle, sinä ilkeä lurjus, ja siitä syystä ei
kukaan enää saa sitä metsässä rauhallisesti kulkemaan." Aslak kuulteli
hetken aikaa. "Niinpä pidä luulosi! Ei usko ketään turmele. Mutta minä
epäilen sen hevostasi auttavan," lisäsi hän ja siirtyi samalla ylemmäksi
tynnyrille sekä peitti kasvonsa toisella kädellään. Sæmund aivan oikein
lähestyikin häntä ja sanoi hiljaan, mutta tuimasti: "Sinä olet ilkeä