Sata runoa | Page 9

Baabelin virroilla siellä
me itkimme muistellen,
miten rosvot ne
taistotiellä
sai Saalemin ylhäisen,
ja sen tyttäret, puhtahat vielä,

pois riistivät raastaen.
Kun murhein me istuimme illoin,
ja veet ohi virtasi pois,
muka
lauluja pyysi he silloin, --
mut pilkkaanko soiteltu ois?
Käsi
kuihduta, Herra, milloin
pyhä harppu se vieraille sois!
Pajun oksalla harppu haikas, --
Se vapaa, Saalem, on ain!
Oi,
päiviltä kunnia-aikas
se on ainoa muistoni vain:
Ei koskaan sen
sointu raikas
soi äänehen sortajain.
9.
»KAIKKI ON TURHUUTTA, SANOO SAARNAAJA».

Ol' loisto, valta, viisaus mun
ja nuoruus, into, lempi;
sai viini veret
hehkuhun,
mua armaat immet hempi;
ne sydämeeni säihkettään

loi, silmät sulotarten;
mit' tarjos maa, ja mielinkään,
jäi kuningasta
varten.
Mut hengessäin käyn tutkimaan,
mit' entispäiviss' oisi,
mi elon
riemuun uudestaan
mua viehättää nyt voisi:
En muista päivää
ainoaa,
mist' ehjä ilo koitui,
ja kun ma kannoin purppuraa,
vain
mieli katkeroitui.
Voit taioin toki masentaa
ja tenhoin kentän kyitä,
mut talttumaan et
sitä saa,
mi jäytää sydänsyitä.
Sit' ei saa soitot viihtymään,
ei
viisaan lepopielus;
se pistää, kalvaa yhtenään,
ja kärsimään jää
sielus.
EDGAR ALLAN POE.
KORPPI.
Murhein istuin puoliyöhön, jääden kirjain ääreen työhön,
muinaisajan
unhotettuin salaistietoin harkintaan.
Pääni kun jo painui melkein,
kuului takaa oven telkein
nakutus, mi oudoin elkein tikutteli hiljaa
vaan.
»Joku vieras siellä», mietin, »nakuttelee sisään vaan.
0. Muuta ei se olekaan».
Menneet oli, tuskaa tuoden, viime hetket vanhan vuoden,
hiillos vielä
lekkui, luoden virvakuvat lattiaan.
Istuin kiusaantunein aivoin,
turhaan kirjojani kaivoin,
murhein muistin, sielun vaivoin, mennyttä
Lenooraa vaan,
säihkyvää, mi taivahissa Lenoorana tunnetaan,
mut on täällä nimi vaan.
Hiljaa heilui silkkikaihdin, kahinat ja kuiskeet aihdin, -- mieli salaa
tunsi kammon, jot' ei ennen konsanaan.
Viihtäin sykähdystä somaa,
vakuuttaa koin alinomaa:
»Vieras, joll' ei suojaa omaa, pyrkii siellä
sisään vaan,
joku myöhästynyt vieras pyrkii siellä sisään vaan.

Muuta, vai, se oisikaan?»
Päättävästi, ilman muuta lähestyin mä oven suuta:
»Herra, taikka
rouva», lausuin, »mieleni on pahoillaan;
mutta uinahtaa ma taisin, --
ehkä sisään pyytää saisin;
en mä ensin kuullut laisin, -- nakutettiin
hiljaa vaan,
tuskin nakutuksen kuulin»; -- selälleen jo oven saan:
yö se vain loi varjojaan.
Katsoin yöhön hämmästyksin, haavein seisomaan jäin yksin,
toivon,
pelon värähdyksin heityin hurjaan unelmaan.
Syvä hiljaisuus ei
laannut, merkkiä en yöstä saanut:
»Pois», ma mietin, »varjoon
taannut», -- ja »Lenoora?» äänsin vaan, äänsin nimen tuon, ja kaiku soi,
»Lenoora!» hiljaa vaan;
muuta en mä kuullutkaan.
Huoneeseen ma hoippuin kuljin, kiihtyneenä oven suljin;
taas jo siinä
nakutettiin, vielä melkein lujempaan.
»Varmaan», sanoin, »joku
tuolla ikkunan on ulkopuolla;
katsotaan, -- vois viluun kuolla! --
selon tästä kyllä saan! Hetkeks, sydän parka, tyynny! -- selon tästä
kyllä saan:
Varmaan se on tuuli vaan!»
Lasin auki revin riuhtoin; -- sisään, siipiänsä viuhtoin,
mahtavana
korppi lensi ikäkaudet harteillaan.
Minuun tuskin katsoi kohti,
liikkeitään se tyynnä johti,
kuin ois herra, joka tohti, suoraan oven
kamanaan;
Pallaan kuvapatsaan päälle leijas oven kamanaan,
kääntyi päin, -- jäi istumaan.
Lintu siin' ei hievahdakaan; vaikka tunsin tuskan vakaan,
niin tuo
arvokkuus ja pöyhkeys sai mun ääneen nauramaan:
»Kävit
mustatakkein pukuun, mut et pääse pyhäin lukuun;
vanha korppi,
hornan sukuun kyllä kuulut öisen maan! --
Saisko nimes ehkä tietää,

julma aave öisen maan?» --
Korppi huus: »Ei milloinkaan.»
Oudoltahan lintu näytti, joka noin vaan kieltään käytti,
joskin lie sen
puheess' ollut sisällystä vähän vaan;
sillä siit' ei pääse arvoin, jotta
kuolevaisen karvoin
vastaanotat linnun harvoin oves päälle istumaan,

Pallaan kypärälle linnun, joka väittää tolkussaan
nimekseen: »Ei milloinkaan.»
Korppi istui arvokkaasti, patsaaltaan se tuon vain haasti,
vain tuon
lauseen, kuin ois siihen tyhjentänyt sieluaan.
Hiljaisuus tuo
painostusta, -- liikukaan ei lintu musta, -- en voi estää huokausta:
»Veikot meni menojaan;
pian tuokin lähtee, niinkuin toivo meni
menojaan! --
Lintu huus: »Ei milloinkaan.»
Vastaus, soiden puhein selkein, sai mun äimistymään melkein, mut jo
mietin: »yhteen sanaan supistuu sen tiedot vaan;
herra sillä ollut lie
nyt, jolt' on onni kaikki vienyt,
jok' on elon tuskat tiennyt, kunnes
huutoon ainoaan
puhkes toivo mennyt, puhkes vaivat, pettymykset
maan,
0. huutohon: 'Ei milloinkaan'».
Kesken tuskaa tavantakaa hymyyn sai mun korppi vakaa,
siirryin
sohvaani ja istuin vaiti sitä tarkkaamaan.
Patjain kirjosilkkiin vaipuin,
haaveihin ja suruun taipuin, mietin unelmin ja kaipuin, mikä ennen
olikaan
tulo linnun aavemaisen, mikä mieli olikaan
huudon tuon: »Ei milloinkaan.»
Istuin, tehden arveluita, sanaakaan en haastaa suita,
korpin tuiottavat
silmät tunki sydänsopukkaan,
Seikkoja vain mietin noita, päätäni en
nostaa koita,
painoin patjain purppuroita, lamppu kun loi valoaan;


oi, ei näitä purppuroita, kun luo lamppu valoaan,
*hän* nyt paina milloinkaan!
Ilma tahmenevan näyttää, ambratuoksut huoneen täyttää,
on kuin
jalat enkeleiden helkkyis kivilattiaan.
»Oi», ma huusin, »sieluus
soivat taivaanviestit, jotka voivat sulle tuoda rauhan hoivat, -- jätä
lempes unhoon vaan!»
Hengitä, saa sielus hoivat, -- jää Lenoora
unhoon vaan!»
Korppi huus: »Ei milloinkaan».
»Profeetta sa hurjamainen! -- lintu, taikka paholainen! --
lienet
Kiusaaja, tai lienet säiltä tullut suojustaan:
-- Kaikki multa alas raasta!
-- pois saat lumeet riistää maasta, pois tän kauhuin kodin laasta, --
mutta suo mun tietää vaan, eikö balsamia löydy, -- saako hoivaa teillä
maan?»
Korppi huus: »Ei milloinkaan.»
»Profeetta sa hurjamainen! -- lintu, taikka paholainen!
kautta taivaan,
kautta Luojan, vannotan sua sanomaan:
Jälkeen elontieni karmaan,
sielu Eedenissä varmaan
vielä kohdannee tuon armaan, mi Lenooraks
mainitaan.
immen säihkyvän ja armaan, mi Lenooraks mainitaan?» --
Korppi huus: »Ei milloinkaan.»
»Pois, sa hornanviesti uusin, lintu, paholainen!» huusin,
»ulos
myrskyyn jälleen lähde, öiseen maahas kamalaan!
Ei saa höyhen
jäädä tuonne, -- pois sun valhees joka juonne! Jätä rauhaan tämä huone!
-- patsaan päältä pois nyt vaan!
Et saa sydäntäni raastaa, -- ulos