Sata runoa | Page 8

toiset seikat saa
mun murheiseksi näin.
Ma jouduin eroon
taatostain,
jäi äiti huolten vaivaan;
nyt mun ei muuta turvaa lain,

kuin sä -- ja Herra taivaan.
»Mua taatto kauan siunas vait,

lie surrut vähän vaan; --
mut äiti
varmaan itkee kait,
siks kunnes palataan.» --
No niin, sa lapsi,
lohduks on,
kun itkut pyrkii esiin;
jos mull' ois mieles viaton,


myös mun sais silmät vesiin.
Hoi, kuule, uljas linnamies,
vai kelmeäks sun nään?
Sua ehkä uhkaa
Ranskan ies,
tai pelkäät vimmaa sään? --
»Sir Childe, mä
hengestäni viis!
Ei, muu se minuun koski:
luo armaan vaimon aatos
liis,
ja kalvaaks kääntyi poski.
»Luo linnas vaimo sekä laps
jäi järven poukamaan;
jos isää kysyy
kultahaps,
mit' äiti vastaakaan?» --
Niin vai, sa oiva linnamies, --

en pyri murhees jakoon;
ken mailman turhat tunteet ties,
hän nauraa,
-- lähtee pakoon!
En usko naisten kyyneliin!
Pian uudet kosijat
saa säihkyn silmiin
sinerviin,
jotk' äsken kaihtuivat.
Ei muistot mulle vaivaks jää,
en
sure, säät jos soisi;
voin surra, kun en mitään nää,
mi surun arvoist'
oisi!
Ja niin nyt aavaa merta uin,
ma maailmass' yksin oon: --
Mua muut
ei kaipaa itkusuin,
siis kaipuu haihtukoon!
Vain koira vinkuu,
kunnes sen
vei vieras ruokain ääreen:
Jos palaan niin ja lähenen,

kenties mua tarraa sääreen.
Ma kevein rinnoin laivassain
jään merten kuohinaan. --
Vie, minne
viet mun, kun et vain
vie rantaan kotimaan!
Te terve, tyrskyt
raivokkaat!
Ja kun käyn tuulten myötä,
taas terve, rotkot, erämaat!

Maa isäin, -- hyvää yötä!
SANOTAAN, TOIVOSS' ONNI ON.
Sanotaan, toivoss onni on;
mut menneisiin taas lempi vaipuu:
se
kiintyy riemuin muistohon,
ja ensi tunteet viimeks haipuu.
Mit ihannoimaan muisto jää,
se muinoin oli toivon tuomaa;

sen
muisto kalliiks pyhittää,
vaikk' kadonneen jo toivon huomaa.

On tyhjää kaikki, harhaa vaan:
tulevat pettää, kaukaa väikkyin;
et
menneitäs saa palaamaan,
ja nykypäivääs katsot säikkyin!
KOKOELMASTA »HEPREALAISIA SÄVELIÄ».
1.
HÄN IHANANA HIIPII LUO.
Hän ihanana hiipii luo
ja säihkeessään kuin yö on musta.
Mi valoon,
varjoon tenhon tuo,
siit' immessä on ilmausta:
niin ihmeloistoon
sulaa nuo,
kuin vähää ennen sarastusta.
Pois varjokaan tai sädehyt --
se haihduttais tuon sävyn hienon,
nuo
tummain kutrein viehkeilyt
ja sulo kasvoin loisteen vienon,
joiss'
ilme puhdas virkkaa nyt,
kuin kirkas, sees on aatos pienon.
Ja poskilla ja otsall' on
niin armas hymy, hohde aino.
niin tyyni
veikeys viaton;
näät lapsen, jot'ei tapaa vaino,
min mieli hellän
hyvä on
ja sydän puhdas, lempi kaino.
2.
RINTEILLÄ JUUDAN.
Rinteillä Juudan kauris juosta
nyt mielin määrin saa
ja juoda joka
lähteen vuosta,
joit uhkuu pyhä maa.
On jalka nopsa, silmiss' on

vain riemun loiste vallaton.
Tuo sulo liike, silmä seijas
on tuttu Juudanmaan,
mut muinoin
täällä jalka leijas
siromman asukkaan.
Puut Libanonin tummat näät,

mut' poiss' on Juudan kutripäät.
Sai onnen palmu laaksoss' siellä,
-- hajonnut Israil ei, --
se mantuun
kiintyi, maass' on vielä,
johon sen juuri vei:
Ei kodistaan se luovu
pois,
ei muilla main se elää vois.

Mut meidän täytyy kuljeksia,
ja muu maa haudaks jää;
ei meille
isäin leposija
oo viime retken pää.
Ei paatta jäänyt templihin,
ja
Herja valtas Saalemin.
3.
HEIT' ITKE!
Heit' itke, jotka vietiin virtain taa,
joilt' templi ryöstettiin, jäi uneks
maa;
sä itke, -- Juudan harppu rikki on,
kodissa Herran asuu
uskoton!
Miss', Israil, pesset jalkas vertyneen?
Oi, milloin taas saa laulus
säveleen?
Ja milloin, Siion, riemuvirtes soi
ja taivaansoinnuin
rinnat haltioi?
Väsynyt kansa, jota miero vie,
oi, minne häädyt, missä päättyy tie?

On pesä kyyhkyll', luola ketullai,
sai kansat maan, -- mut Israil
haudan sai!
4.
TAA JORDANIN.
Taa Jordanin käy kameel' erämaan,
ja Herjaa Siionilla palvellaan,

Baal-pappi lukee Siinain luona lait, --
myös siell' on -- siellä, Herra?
-- äänes vait:
Miss' sormin kivitaulut piirtelit!
miss' itse kansalles sa ilmenit!

pilvestä puhuit, liekkein-vyössä pää,
näet kenkään ei sua verhotonna
nää!
Oi, leimuna jo loistos julki luo!
kädestä voittajan lyö peitsi tuo! --

Kuin kauan maas on jäävä sortohon,
kuin kauan Herra, templis tyhjä
on!
5.

MUA SYNKKYYS VAIVAA.
Mua synkkyys vaivaa -- harppus tuo,
jos kuuntelemaan taju taipuu,

ja sormin herkin sävel luo,
mi sulosoinnuin sieluun vaipuu.
Jos
rinnassain on toivo, kaipuu,
sen laulu vain saa heräämään;
jos
silmäpohjaan kyynel haipuu,
se heruu -- pois vie poltteen tään.
Mut hurja jylhyys lauluhun!
Äl' ilon ääntä aluks säistä,
näet itkeä
nyt täytyy mun,
tai sydän raskas ratkee näistä.
Se routui polopäiväin
jäistä,
yön tuskiin ehtyi itkunpäät;
nyt kokekoon se äärimmäistä,

mi särkee sen -- tai sulaa jäät.
6.
OIS MIELENI VILPPISÄ, JOKSI SEN TEET.
Ois mieleni vilppisä, joksi sen teet,
Galilea ei mennyttä ois ja sen veet;

vain uskoni heittää mun tarvinnut ois,
heti syy olis pesty ja kirous
pois.
Jos ei voittane hylky, -- on Herrassa ties!
Jos on orjassa syy, -- olet
synnitön mies!
Jos ei turvaton maan tule taivahisiin,
pidä uskosi, --
omaani kuolen ma niin.
Siit' uskosta annoin, mit' antaa et voi,
ja sen tietävi Hän, joka onnesi
soi;
Hän haltuunsa sieluni, toivoni saa:
ota pois, -- min jo uhrasin, --
henki ja maa!
7.
PÄIVÄNÄ, JOLLOIN TITUS HÄVITTI JERUSALEMIN.
Miss' ylhäällä tie yli vuoriston viisti,
sua katselin, Siion, kun Rooma
sun riisti!
Hävis loistosi paloon, ja liekehtien
mun silmäni heijasti
loimua sen.

Loin silmäni templihin, loin kotipuoleen
ja alkavan orjuuden unhotin
huoleen;
vain lieskan ma näin, min temppeli loi,
ja kahlehet, joita
ma kostaa en voi.
Ain illoinhan tuonne se rinteille heittyi
säde viimeinen vielä, kun
päivä jo peittyi;
ma vuorilla seisoin, mut huipuille päin
kajo kiiti, ja
viimein sen templissä näin.
Taas vuorilla seisoin, kun onni jo vaihtui,
mut en nää, miten rusko se
hämyyn jo haihtui:
Ois pilvistä leiskunut taivahan säät,

ukon-jyskäys murskannut voittajain päät!
Toki ei epäjumalat tahrata saata,
sun templiäs, Herra, mist' ohjasit
maata!
Ja jos kurjakin kansas ja hylky on vaan,
sua yksin se jää, Isä,
palvelemaan.
8.
BAABELIN VIRROILLA.
Oi,