Sanomalehtimiesajoiltani | Page 9

epäilyä tai muodostaa luonteen arvostelevaksi ja
ivalliseksi.
Mutta kuinka voisi oikeastaan muuten ollakaan, kun muistaa, mitä
kaikkea yleisö ja lukijakunta vaatii äänenkannattajaltaan. Se ei vaadi
siltä ainoastaan selkoa kaikesta siitä, mikä sitä milloinkin huvittaa,
mutta myöskin kaikkien niiden aatteiden ajamista, joihin se sattumalta
innostuu. Niin on varsinkin pienessä maassa, jossa kaikki aatesuunnat,
kansan kerrokset ja ikäluokat eivät jaksa omaa äänitorvea ylläpitää ja
jossa sanomalehtien täytyy niin paljon kuin mahdollista koettaa
tyydyttää kaikkia näitä eri suuntia.
Siihen aikaan, kun aloin työskennellä »Suuren Suomalaisen»
toimituksessa, eivät nuo n.k. uudet aatteet vielä olleet päässeet
päiväjärjestykseen eivätkä niiden ajajat vielä olleet seuroiksi
ryhmittyneet. Kokouksia ei ollut hetikään niin paljon kuin tätä nykyä,
jolloin niitä on useampia joka ilta ja jolloin niistä täytyy kaikista kertoa.
Mutta pian niitä alkoi ilmestyä sekä aatteita että kokouksia.
Ensiksikin tuli naiskysymys ja vaati yleistä huomiota osakseen. Sen
ajajat pitivät kokouksia ja lausuivat mielipiteitä. Heidän intonsa oli
heidän asiansa nuoruuden intoa ja heidän puheensa sitä hehkui. Siihen
saakka oli maailma mennyt niin ja näin, retustellut hitaasti mutta
varmasti--turmiotaan kohti. Mutta nyt se oli siitä pelastettava, sen

kulku käännettävä uusiin suuntiin ja käännettävä tuossa tuokiossa.
Naislyseo, tyttöjen latinan luku, neitosten pääseminen yliopistoon
--niistä olisi alotettava yhteiskunnan pelastustyö. Sanomalehtimies
istuu velvollisuutensa mukaisesti kokouksissa ja kuuntelee, innostuu
vähä hänkin, kirjoittaa kaiken sen paperille ja toimittaa lehteensä. Jos
hän ei sitä tekisi, jos ei hänen kertomuksestaan näkyisi, että hän
ajattelee samaa kuin kokouksen enemmistö, tulvaisi jo seuraavana
päivänä oikaisuja ja vastalauseita.
Vaan tuskin on asiata valmistamaan asetettu komitea ehtinyt antaa
mietintönsä, kun sen esittämien syiden nojalla huomataankin, että
naislyseo on sopimaton ja latinan luku tarpeeton. Sitä vastoin kansan
tulevan onnen ehto on realisivistyksen levittäminen yhteiskoulujen
kautta. Ei siis muuta kuin kynä käteen ja siitä kertomaan samanlaisella
lämmöllä kuin edellisestä.
Ei sanomalehtimies kuitenkaan ole oikein ehtinyt tähän aatteeseen
perehtyä ja muodostaa siitä »kokemukseen perustettua vakaumusta»,
ruveta sen puolesta puhumaan muutenkin kuin vaan toisten lausumia
mielipiteitä kertomalla, kun näköpiiriin jo ilmaantuu uusi laiva, joka
täysin purjein laskee länsimailta Suomen rannikolle ja jota hänen
aikaansa seuratakseen täytyy olla satamassa vastaanottamassa. Se on
raittiusasia, jonka senkin kokassa kohisee uusi onni isänmaalle. Siitäkin
syntyy keskusteluita ja pidetään kokouksia, joista on kerrottava. Ja niin
sälytetään taas uusi tehtävä sanomalehtimiehen selkään, ja voi häntä,
joll'ei hän heti paikalla ota sitä perille kuljettaakseen! Jos hän pari
päivää puhuu muusta, saa hän jo kolmantena lukea nimettömän
kirjoituksen jossain toisessa lehdessä, jossa tehdään viittauksia siitä,
että hän vastustaa raittiutta siksi, että itse rakastaa väkijuomia.
Hän nyt ei kuitenkaan vastusta raittiutta, vaikk'ei aivan silmittömästi
vihaakaan pientä tuutinkia »lauvantai-iltana saunan jälkeen.» Mutta
näinä kahtena välipäivänä hän on ollut estettynä yhtä aatetta ajamasta
siksi, että hän on ollut ajamassa toista. »Joukko kansalaisia» on näet
kuuluttanut kokouksen, johon kutsutaan kaikkia niitä, jotka harrastavat
esim. prostitutsionin poistamista ja tahtovat pelastaa isänmaan paheiden
valtaan vajoomasta. Sanomalehtimiehen on täytynyt kiiruhtaa sinne, ja

hänelle on tapahtunut se onni, että hänet on valittu komiteaan, jonka
tehtäväksi on jätetty selvitellä siveellisyysasiaa kaikessa laajuudessaan.
Hän selvittelee sitä, koettaa perehtyä asiaan, jota ei ole tullut ennen
ajatelleeksikaan, tunkeutuu epäkohtiin, joita ei ennen ole tiennyt olevan
olemassakaan. Sillä välin hän saa kiistellä yhteiskoulun vastustajain
kanssa, kirjoittaa raittiuskirjoituksia tai ainakin lausua olevansa samaa
mieltä kuin se ja se »arvoisa lähettäjä», puhumattakaan siitä, että
hänellä aina täytyy olla ladattu pyssy varsinaisia vastustajiaan
ruotsinmielisiä varten. Sitä tehdessään ei hän edes saa jakaa voimiaan,
antamalla kullekin asialle osansa, arvonsa. Häneltä vaaditaan, että
hänen täytyy tunnustaa jokainen asia yhtä tärkeäksi. Eikä ainoastaan
niin, vaan että sen harrastus on kaikkia muita tärkeämpi, että se on
ainoa, joka voi isänmaan pelastaa.
Hän koettaa, hän tekee parastaan, hän antaa kaikkien huutaa ja huutaa
itse mukana. Hän kasvattaa itselleen sielun jokaista asiaa varten ja ajaa
jokaista niistä koko sielullaan. Mutta kun hän sitten palaa yöllä kotiinsa
toimistosta ja arvostelee itseään ja arvostelee muita, niin ei hän voi
aivan itsestään syntyneeseen kysymykseen: »mikä paras»? olla
vastaamatta: »kaikki paras!» Mutta sehän on järjettömyyttä! selviää
hänelle. »Jos onkin, ei se ole ainakaan minun järjettömyyttäni.» Ja niin
on epäilijä ja irvistelijä hänessä valmis.
Vaan vielä hän on verrattain onnellisessa asemassa. Hän ei ole joutunut
itsensä kanssa ristiriitaan, sillä kaikki nuo »parhaat» aatteet ja asiat
soveltuvat vielä toisiinsa ja saattaa niitä rinnan ajaa. Yksi hyvä ei näet
lykkää toista hyvää luotaan. Se on: »molempi parempi.»
Mutta yhtäkkiä saattaa tulla esille asia, joka on kaksipäinen kuin
makkara ja josta papitkin ovat erimieltä. Hänen yleisönsä jakaantuu
kahteen yhtä suureen leiriin, molemmat väittävät olevansa oikeassa ja
molemmat vaativat, että sanomalehtimiehen täytyy heille heidän
oikeuttaan jakaa.
Semmoista kollisioniasiaa ei tosin ilmaantunut vielä silloin, kun minä
olin »Suuren Suomalaisen» toimituksessa, mutta muutamia vuosia
jälemmä niitä ilmaantui useampia.

Oli ollut jo koko joukko »maaseuturähisijöitä», jotka vaativat
kaikellaista järjetöntä, tietysti isänmaan hyödyn nimessä. Vaativat
ehtoollispakon poistamista, vaativat siviiliavioliiton aikaansaamista.
Niille naurettiin, niitä pilkattiin mielettömiksi hulttioiksi ja oltiin
toiselta puolen iloiset siitä, että ainakin tuossa oli kaksi aatetta, joiden
vaunujen eteen ei toki tarvinnut väsyneen miehen valjastautua.
Vaan kuinka kävikään? Vieri vuosi,