Runot; Lyhyet kertomukset | Page 6

kuulla:
Nainen, joka petti sydämmes,
Kuolon
portilla nyt vapiseevi;
Anteeks-antamust hän pyytää sulta.
Anteiks-antamuksen uros antaa
Lempeän ja kultahymyvän
Niinkuin
kauniin päivän lasku lännes.
Tämän kuulee neito katala,
Kasvons
kirkastuu, ja siunauksel
Koht hän ijäisyyden uneen nukkuu.
Vuosii monta sankar vielä nähtiin
Käyskelevän pelloil, metsän yös

Niinkuin korkee, juhlallinen haamu
Entisyyden tummast hämäräst

Harmaat kiharansa tuules väikkyy,
Ihmeellisest loistaa katsantonsa.
Mutta kerran koska iltahetkel
Kuusen kruunus tähti uneksui,
Mies
oil lepoon käynyt, sydämmensä,
Lemmenlämmin ennen, kylmä oil,

Mutta hänen otsalt aamu paistoi,
Hänen huulilt hymy taivaallinen.
NIITTU

Niittu on metsässä kalteva pohjaan,
Kuusilta ympäröitty,
Korkeilta
kuusilta synkeäs kaapus,
Kiireillä kotkat sinkoo;
Kumpu on sen
keskellä
Viherjäinen, sileä,
Ja kallistuuvi rauhallinen niittu

Matalakoivuseen suohon.
Seistessäs niitulla ihanal kummul
Katsahda tienoon pohjan:
Aho
siel paistaavi, mansikkatöyräs
Toispuolel harmaat suota.
Onko
kotokunnas siel,
Ilomäki lapsuuden,
Kun sydämmeni tunteist
kummallisist,
Muistoista ihanist riutuu?
Olipa pilvinen sunnuntaipäivä
Helteises heinäkuussa,
Juhlallist
muotoa kantoivat kuuset
Kotkien kirkkuessa;
Tuuli oli vaijennut,

Vitkon pilvet kiiriilit,
Kuin vuoret mustanharmaat, kuusten kärjil

Vallitsi himmeys kaunis.
Vaikkapa lapsuuden liepeä viiri
Otsallain väikkyi vielä,
Nuorison
seurassa karkelin niitul,
Kunnaalla ruohosella;
Nuorukaiset karkelit,

Vilkkaat immet karkelit,
Ja ilon pauhinasta metsä kaikui,

Kuusisto synkeä kaikui.
Yks oli impien iloses joukos
Kaarevil silmäripseil,
Hartioil aaltoilit
kiharat mustat,
Kiiltävät, hiilumustat;
Hopeekellon helinä
Oli
hänen äänensä
Ja liikuntonsa niinkuin taivaan-haamun,
Koska hän
kunnaalla väikkyi.
Miksi niin ihanast hekumast sykkyy
Hohtavat ohauksein?
Miksi tuo
pyhästi kuohuva kuume
Syämmeni kammioissa?
Miksi kuuset
synkeät
Katsahdit niin armahast?
Maa, taivas, miks niin autuaasti
hymyit?

Enpä mä tietänyt sillon.
Alat vaan virtasi impeä kohden
Katsantoin säteet kaikki,
Harhaillen
viivyit he kaunosen kasvoil,
Purpurahuulillansa.
Hänen silmäins
lähteistä
Kaukamailma riutuva,
Kuin vaisut kodon sinikunnaat
tuolla,
Kangasti sieluuni armaast.

Iloitsit kunnaalla immet ja poijat
Ehtoosen myöhään asti;
Aamua,
sillon kosk niitulle tultiin,
Muistin kuin entisyyttä.
Kotihin nyt
käyskeltiin
Tuleniskus Kalevan,
Kuin houraileva seurasin mä heitä

Ihanal heinäkuun illal.
Viimeisen kerranpa katselin sillon
Kaunista neitoo täällä;
Valkean
säihkynäs äänettömässä
Kiharans uiskentelit;
Otsa! tulen valkeus,

Silmäkuopis, hämäryys,
Ja lempee äänens kerran kaikui vielä,

Ainiaaks meistä hän siirtyi.
Ainiaaks siirtyi hän kaukaisiin maihin
Lainetten aavaa tietä,
Ei toki
kuvansa muistostain siirry,
Ei tämän taivaan alla,
Eikä päivä
pilvinen;
Eikä niittu himmeä,
Siel näin mä mustakiharaisen immen,

Näin hänen unessa armaas.
IKÄVYYS
Mi ikävyys,
Mi hämäryys sieluni ympär
Kuin syksy-iltanen autiol
maall?
Turha vaiva täällä,
Turha onpi taistelo
Ja kaikkisuus
mailman, turha!
En taivasta
Mä tahdo, en yötä Gehennan,
Enp' enään neitosta syliini
suo.
Osani vaan olkoon:
Tietämisen tuskast pois,
Kaik' äänetön
tyhjyys olkoon.
No, ystävät!
Teit' kerranpa viimeisen pyydän,
Oi! kuulkaat mitä nyt
anelen teilt:
Tuonen-tupa tehkäät
Poijan tämän asunnoks;
Hän
kätköhön mullan astuu.
Mun hautani
Nyt kaivakaat halavain suojaan
Ja peitol mustal se
peittäkäät taas,
Sitten ainiaksi
Kartanostain poistukaat;

Mä
rauhassa maata tahdon.
Ja kumpua
Ei haudallein kohokoon koskaan,
Vaan multa kedoksi
kamartukoon,
Ettei kenkään tiedä,
Että lepokammioin
On halavan

himmeän alla.
METSÄMIEHEN LAULU
Terve, metsä, terve, vuori,
Terve, metsän ruhtinas!
Täs on poikas
uljas, nuori;
Esiin käy hän, voimaa täys,
Kuin tuima tunturin tuuli.
Metsän poika tahdon olla,
Sankar jylhän kuusiston,
Tapiolan
vainiolla
Karhun kanssa painii lyön,
Ja mailma Unholaan jääköön.
Viherjäisel laattialla,
Mis ei seinät hämmennä,
Tähtiteltin korkeen
alla
Käyskelen ja laulelen,
Ja kaiku ympäri kiirii.
Kenen ääni kiirii siellä?
Metsän immen lempeän;
Liehtarina miehen
tiellä
Hienohelma hyppelee,
Ja kultakiharat liehuu.
Ihana on täällä rauha,
Urhea on taistelo:
Myrsky käy ja metsä
pauhaa,
Tulta iskee pitkäinen
Ja kuusi ryskyen kaatuu.
Metsän poika tahdon olla,
Sankar jylhän kuusiston,
Tapiolan
vainiolla
Karhun kanssa painii lyön,
Ja mailma Unholaan jääköön.
(1866)
KIRJALLISESSA AIKAKAUSLEHDESSÄ 1866 JULKAISTUT
RUNOT
TORNIN KELLO
Yksin illan hämärässä
Impi pitkin tietä käy,
Linnut laulaa, lensee
tuuli
Hongistossa hiljaa soi.
Astelee hän onnellisna
Sulhastansa muistellen;
Siitä katseens'
taivaan tuli,
Siitä hymy huulillens'.
Alkavi nyt pyhä soitto,
Torninkellon kuulee hän;
Vuorten kiireilt'

laaksoin pohjiin
Kaiku ympär humisee.
Siinä seisoo neito nuori
Unelmissa autuaiss',
Muistelevi hetkee
armast',
Kosk' hän kultaans' vihitään.
Astelee hän onnellisna,
Vaeltaja vastaan käy,
Häitä neito kyselevi,

Miksi torninkello soi.
»Sentään soipi torninkello,
Että kuoli nuorukain,
Poika komeest'
kartanosta,
Joka kaukaa siintää tuoll'.»
Nytpä neito itkuun päätyi,
Kyynel juoksi rinnoillens.
»Miksi itket,
impi kaunis,
Kaulaliinaas kastelet?»
»Sitä itken, impi koito,
Että kuoli sulhasein;
Kaikuessa torninkellon

Kiirehti hän Tuonelaan.
Äsken tässä astellessain
Olin onnen helmalaps',
Sillon loisti ilon
päivä,
Nyt on murheen, kuolon yö.
Mihin vertaan ihmis-onnen?
Mikä onpi ilo tääll?
Päivän paiste
pilven reijäst'
Kankahalla autioll'.
Pian soikoon kello taasen,
Murhevirsi kuulukoon!
Kultain kanssa
tahdon aina
Asua ja rakentaa.»
ENSIMÄINEN LEMPI
Käy nuorukainen synkeess' Metsolassa,
Pylvässaliss' kaikuvass';

Kiväärii kantaen hän kiiteleevi
Halki sinisaloen,
Ja kuusiston
kuningast'
Luotinsa kiehtoo,
Se tuima ja tarkka kuin Pitkäisen
nuoli.
Hän viimein vuorten vinkalossa kohtaa
Partahisen kontion,

Kiväärins pamahtaa ja savu kiirii:
Ohto otsall' verisell'
Päin
karkaavi ryskyen,
Vihasta hurja,
Mut rintansa keihääsen syöksee--ja

kaatuu.
Niin lepää siinä voimallinen sankar',
Povi verta vuotaen,
Hän
nukkuu, kylmenee, ja unohdettu
On nyt elon taistelo,
Ja nuorukain
käyskelee
Kotihins taasen,
Kosk' väsynyt aurinko läntehen vaipuu.
Ja kaunis onpi nuori ampuniekka:
Otsa kirkas, viaton,
Kuin aurinko
on silmä säteilevä,
Poski kuumast' liekehtii,
Ja ruskeat kiharat

Poskellans' väikkyy.
Kosk' ehtoosen liehaus vuorilta lentää.
Hän jalost' käyskeleevi, tiensä kulkee
Ohi komeen kartanon,
Ja
ilosoitto sieltä kauvas kuuluu,
Saarnimetsä kajahtaa;
Ja katsomaan
leikkiä
Nuorukain rientää
Ja pian on edessään loistava sali.
Ja saliss' loistavassa joukko tanssii
Häitä kauniin tyttären.

Jasmiineistä ja ruusuist' purpuraisist',
Sinertävist' sireeneist'
Ja
morsius-myrtistä
Haju käy ympär,
Ja saarnisto hymisee ihanast'
soitost'.
Mut morsian, se nuori, mustakihar',
Huohuttaen tanssist' käy.
Hän
kaunis on kuin ehtoo Eedenissä,
Vakaa, kaino, viaton.
Kuin
ihmeellii'n kangastus
Toivomme maasta
Hän seisoovi raueten
lehtien varjoss'.
Ja nuorukaisen katse matkan päästä
Kohden kaunist' morsiant'
On
teroitettu niinkuin hourailevan;
Posken liekki siirtyy pois
Ja sydän
lyö tuimasti
Paisuvass' rinnass',
Ja sieluns on teiskova, kiertova
kaaos.
Ja impi, joka lehtein varjoss' seisoo,
Toisen kallis aarre on,
Se
vuorittaavi nuorukaisen sielun
Muurill' mustall', hirmuisell',

Ja
toivonsa aurinko
Pilvihin sammuu
Ja mielensä harhailee synkeäss'
yöss'.
Tok' vielä viipyy kelmee ampuniekka,
Viipyy häitä katsellen,
Kosk'

morsian se nuori, ihmeenkaunis,
Tanssiss' väikkyy raueten,
Ja
morsius-myrtistä
Haju käy ympär,
Ja saarnisto hymisee ihanast'
soitost'
Pois ryntäävi hän viimein äänetönnä
Halki puiston pimeän
Ja seisoo
sammaleisell' kalliolla
Keskell' öistä männistöö;
Kiväärinsä leimaus

Valkasee metsän,
Ja kuolleena kaatuu hän mäntyen juurell'.
Niin nukkui uljas, kaunis nuorukainen
Käärittynä savuhun,
Ja
Metsolassa kaiku ampumuksen
Hänen uneen viihdytti.
Ja tyyneys
vallitsi
Tienoossa ympär,
Vaan yösiikko lenteli mäntyen kärjill'.
Mut pauhinalla ilojoukko viettää
Häitä kauniin neitosen;

Jasmiineistä ja ruusuist' purpuraisist',
Sinertävist' sireeneist'
Ja
morsius-myrtistä
Haju käy ympär,
Kosk' hääkunta