Runot; Lyhyet kertomukset | Page 3

kolmannen.
Vuoteeltansa jalo neito nousi,
Otsa välkähteli kirkkahast;
Kiharans
hän kiireest palmikoitsi,
Päällens pukei hameen valkean.
Illan ruskopilvii kuvaileevat
Hänen liekehtivät poskensa,
Hänen
puheens on kuin tulen liekki,
Koska äitillens hän haastelee:
Ȁiti, kukkaisia saata mulle,
Sinearist toivon kukkaisii;
Hohtakoon
mun povellani ruusu,
Koska astun saliin kunnian.»
Sinearin niitult viherjältä
Hellä äiti kukkaisia tuo,
Joilla koristaavi
povens kummun
Komeest katsahtava neitonen.
Puettuna, juhlallisna seisoo
Impi kaunis, sinisilmänen
Vaipuu
unisena äitins helmaan,
Nukkuu kantajansa povelle.
Mutta ulkona käy raitis myrsky,
Pauhaa mänty satavuotinen,
Työstä
kotihinsa miehet käyvät,
Kotihinsa karjat laitumelt.
Ahol tuulisella hyppeleevi
Karitsainen emons ympäril.
Mutta
nukkunut on äitin helmaan
Kaunis tyttärensä ainiaaks.
ANJANPELTO
Läksin markkinoille Anjanpellon
Syyskuun päiväl armahal;


Ihanasti vaalea ja tyyni
Taivas päälläin kaarteli.
Kellastunut,
äänetön kuin hauta
Oli Tapiolan kaupunki.
Milloin seisoin mäel korkealla
Kaukarantaan katsahtain,
Milloin
laaksois hymyvissä kuljin,
Huuhelivat paimenet;
Niinpä vaelsin mä
Anjanpeltoon
Hämeenmaitten kultasilla teil.
Seisoin viimein markkinoitten pauhus,
Harput soi ja kanteleet.

Poika ruskea Germaniasta
Leiskui harpun helinäl,
Vaimo vakaa
Pohjanlahden ranteilt
Soitti kanteletta lempeää.
Soitto hymisi ja rattaat ryskyi,
Orhit hirnuit komeast;
Silloin näin
mä ihanaisen immen,
Nuoren Hämeen-tyttären;
Mailman hyörinää
hän katsahteli
Otsal vakaal, suulla hymyväl.
Näinkö koskaan impeä niin kaunist?
Oi! en elon saarel tääl;
Kuni
aamun valo koillisessa
Hänen poskillans oil kelmeys;
Hänen
purpuraisil huulillansa,
Mikä autuaitten hekuma!
Häntä katsahdellen matkan päästä
Uneksuen seison mä,
Autuaaksi
tuntuu tämä hetki,
Tuskalliseks tuntuu se;
Povi polttaa, aatos
harhaileevi,
Hämäryys ja valo vaihtelee.
Mutta katos neito näöstäni,
Kansan joukkoon peittyi hän,
Enkä
löydä enään haamuansa
Anjanpellol ihanal,
En tän mailman turul
lakealla
Silmiensä tähtiparii nää.
Soitto pauhasi ja orhit hirnuit
Anjanpellon markkinoil;
Sinne tänne
käyskelin mä kauvan
Ihmeellisis aatoksis,
Katsahtelin löytääkseni
neitoo,
Mutta turhaan kiehtoi silmäni.
Kotiin matkustin mä viimein taasen:
Millon seisoin kunnahil,


Millon laaksois hymyvissä kuljin,
Huuhelivat paimenet.
Niinpä
vaelsin mä Anjanpellolt
Hämeenmaitten kultasilla teil.

Ihanasti korvissani aina
Nimi Anjanpelto soi;
Sydämmeni
riutumaan sä saatat,
Anjanpelto kaukana;
Siellä näin mä taivaan
kauniin immen,
Mutta katosi hän ainiaaks.
KARHUNPYYNTI
Miesjoukko urhea metsähän hiihtää
Pyssyil ja kirkkail keihäil,

Kahleissa seuraavat reijuvat koirat
Silmillä leimuvilla,
Kosk aamun
koi
Otsalt taivahan
Pois viskasee synkeän yön,
Ja aurinko
kiireensä nostaa.
Pohjoseen kulkevi ampujain retki
Humisten hankikanteel,
Härmäset
hiukset hartioil liehuu
Vauhdissa vinkuvassa,
Ja harjanteilt
Tuuli
tuima käy
Ja laaksoja siivilläns lyö,
Ja Metsola luminen pauhaa.
Kontion kaupungis seisovat viimein
Tunturil korkealla,
Sieltä, jos
katsahdat puolehen päivän,
Allasi väikkyy mailma,
Ja säteetön

Pyörä auringon
Käy reunalla taivaan ja maan;
Ja sinertää kaukaset
metsät.
Kahleista päästetään reijuvat koirat
Halunsa valtakuntaan,
Mykkinä
ampujat hiihtäen kulkee
Mielikin jylhäs linnas,
Ja kontion
Korvat
pystyyn käy,
Ja hyyrteinen kuusisto soi
Jo haukkunast Killin ja
Leijun.
Saloen kuningas, sammalet otsal,
Karkaavi konnostansa,
Tulta ja
luotia laukee hänt vastaan,
Ei toki juoksuns seiso,
Mut hankehen

Tahrot purpuran
Hän jättäävi ryskyväl tiel,
Pois kiitäen kuusien
suojaan.
Koirat hänt vainoovi, kauvas hän kiitää
Ankaran kaaren tehden,

Vastahan rientävät hiihtävät miehet
Lakeal tanterella;
Ja, huohottain

Lennos kiivahas,
Ja korkeal kantaen pääns,
Hän lähestyy, verinen
sankar.

Mutta nyt ampujan tulinen luoti
Sankarin maahan kaataa,
Nousee
hän vieläkin, karkaen päisin
Kiljunal kauhealla;
Nyt isketään,

Lumi tuiskahtaa,
Kun kontio, koirat ja mies
Lyö painia tunturin
harjal.
Viimein tok' hämmentää taistelon tuiman
Kumppanein kirkas keihäs,

Kontio rinnassaan liehtovas, kuumas,
Tuntevi raudan kylmän
Ja
kallistuu
Kinosvuoteellens,
Ja tummaksi katsanto käy,
Mi tulta ja
liekkiä iski.
Kaatuneen ympäril seisovat miehet
Riemuten tunturilla;
Sieltä kun
katsahdat puolehen päivän,
Allasi väikkyy mailma,
Ja säteetön

Pyörä auringon
Käy reunalla taivaan ja maan;
Ja haamottaa
kaukaset metsät.
Saaliinens kotia rientävät viimein
Talvisen yösen loistees,
Kosk
revontulien seppeli säihkyy
Taivahan otsal pohjas,
Ja kelmee kuu

Hymyellen ain
Tuol korkeal aholla käy
Ja paimentaa tähtien
laumaa.
HELAVALKEA
Vuorella kaikuuvi riemu ja soitto
Helluntain kelmees yössä,
Ilosest
karkelee nuorison liuta
Laattial kallioisel,
Helluntai-yön
helavalkean leimues
Ja hohtaes korkuuden kiireen.
Mailmojen äärihin kantaavi silmä
Öiseltä kunnahalta,
Kaukaiset
kylät ja kylien pellot
Vuorelta korkeelt nähdään,
Helluntai-yön
helavalkean leimues
Ja hohtaes korkuuden kiireen.
Kuvataan seitsemän kirkkojen tornit
Vaalean taivaan rannalt
Ilosen
nuorison kirkkaisin silmiin
Tulisel kalliolla,
Helluntai-yön
helavalkean leimues
Ja hohtaes korkuuden kiireen.
Äänetön, hopeakiiltävä virta
Laaksossa kärmeileevi.
Pinnalla

lentelee kirkuvat sorsat
Öisessä lemmen-leikis,
Helluntai-yön
helavalkean leimues
Ja hohtaes korkuuden kiireen.
Öillisten liekkien lumovas loistees
Nähdessään neidon kasvot
Nyt
moni poikainen polttavast tuntee
Lempensä ensimmäisen,

Helluntai-yön helavalkean leimues
Ja hohtaes korkuuden kiireen.
Nyt moni neitonen, kylmänä ennen,
Riutuen katsahtaavi
Puolehen
poikaisen vaisuna yönä
Tunteilla armahilla,
Helluntai-yön
helavalkean leimues
Ja hohtaes korkuuden kiireen.
Viidassa kuiskaavat kultasten kieltä
Impi ja nuorukainen,

Vannotaan ijäistä uskollisuutta
Koiviston tummas kohdus,

Helluntai-yön helavalkean leimues
Ja hohtaes korkuuden kiireen.
Toiset he karkelos kalliol väikkyy
Kimmeän viulun soides;
Helisee
viulu ja tienohin ympär
Ihana kaiku virtaa,
Helluntai-yön
helavalkean leimues
Ja hohtaes korkuuden kiireen.
Mistä on ruskeatukkanen neito
Rinnoilla pyöreillä,
Hän, joka
karkelee sylissä poijan,
Hartevan nuorukaisen,
Helluntai-yön
helavalkean leimues
Ja hohtaes korkuuden kiireen?
Neito on kylästä vieraasta tullut
Tuulisen järven saarest.
Kas kuinka
poskilla purpura hehkuu
Karkelos kalliolla,
Helluntai-yön
helavalkean leimues
Ja hohtaes korkuuden kiireen.
Mistä on neitonen hoikka ja kaino
Silmillä sinisillä,
Hän, joka
karkelee sylissä poijan,
Ilosen nuorukaisen,
Helluntai-yön
helavalkean leimues
Ja hohtaes korkuuden kiireen?
Kotonsa pohjosel rinteel on tuolla
Himmeän koivun varjos.
Kas
kuinka kiharans karkelos liehuu,
Karkelos kalliolla,
Helluntai-yön
helavalkean leimues
Ja hohtaes korkuuden kiireen.

Mutta nyt heikenee riemu ja soitto,
Vaalenee immen kasvot,

Niinkuin jo päivä tuol itäisel reunal
Kuusien tutkaimilla,

Helluntai-yön helavalkean leimues
Ja hohtaes korkuuden kiireen.
Leikistä lähtevi nuorison liuta
Kultasta tietä käymään.
Seisoo jo
sillalla tuomien tuoksus
Kiiltävän virran partaal,
Helluntai-yön
helavalkean sammues
Tuol vuorella äänettömällä.
ÄITI JA LAPSI
Mökki matala on kankahalla;
Kenen kurjan asuinmaja tää?
Vaimo
köyhä, raukeneva sairas
Asuu siellä poikans pienen kans.
Kinostornit mökin ympär seisoo,
Rakentamat vinkan pohjosen,

Taivas kirkkahana kaarteleikse,
Seinis paukkuu tammi-pakkanen.
Äyriä ei äitin arkus löydy,
Huoneen kaarnaleipä kaikki on,

Nälkäsenä tulisijal istuu
Äänetönnä pieni poikainen.
Äitin silmä, häntä katsellessa,
Viruileevi säälin kyyneleis,
Mutta
viimein olkivuoteeltansa
Äänel vaisulla hän haastelee:
»Oma poikaiseni, armahani,
Sydämmeni kultakäpynen,
Täytyypä
mun lähettää sua käymään,
Mieron kurjaa tietä astumaan.
Tule tänne, puenpa sun päälles,
Ettes talven kylmäs palele;
Ota
olkahasi paimenlaukku,
Siihen pannos antipalaset.»
Äiti huohottaen vuoteen reunal
Poikaans varustelee matkahan,

Ottaa kerran vielä sylihinsä
Sydämmensä kultakäpysen.
»Ole oma, uljas poikaiseni,
Koska mieron kenkii polkeilet,
Toivo
päivii parempia vielä,
Onnen päivii majassamme tääl.
Meil on kohta kesä lämmin, kaunis:
Viita soi ja linnut laulelee,


Koska mansikkoja poimeilemme
Ahol paistehessa auringon.
Ole oma, kiltti poikaiseni,
Madollenkaan pahaa elä tee,
Astu siivost
kylissä ja teillä,
Muista aina taivaan Jumalaa.»
Niinpä vaimo huohottaen lausuu
Poikaans kyyneleillä