Ristiaallokossa | Page 3

Ja niin on mennyttä kaikki, mitä tehnyt ja toivonut on,
On mennyttä

vuosien vaivat, kotikulta kun mennyt on,
Pois maailmaan akanoina
lapsjoukkokin viskautuu,
Joku huutaa rahasta yhden tai ruodillen joku
muu.
Sydänmailla on elämä kurja ja raskas taakkakin,
Mut raskaampi
elämä mieron ja kulkijan sauvakin,
Koti on koti sentään aina, jos
köyhäkin kuinka lie,
Ja armas on synnyinpaikka ja pystyä orvon tie.
Jos taikuri tenhova oisin, joka kummia tehdä vois,
Pian niemet ja
lahdenpohjat ne peltona, puistona ois,
Vaan tuota en taitoa saanut,
vähävoimainen olen myös,
Sen ymmärrän minä sentään: sun onnesi,
kansa, on -- työs!
MIELEISENI MIES.
Into työhön, kunto siihen,
Luja tahto, sydän suora,
Avo silmä, vapa
aate,
Lempi kansaan, isänmaahan --
Semmoiseksi soisin miehen
mielen,
Kieleksensä vielä suomenkielen.
INNOTTA NUORUUS, PÄIV' ON AURINGOTTA.
Te nauratten kun nuori innostuupi,
Tuo raukka oikein sääliksenne käy
--
Kun neuvotten te häntä armossanne,
Hän tuota arvostaa ei voivan
näy.
On joukossanne kyllä niitä myöskin,
Kuin toivoo, innostua kerran tais,

Niin, rohkeasti sykki silloin rinta --
Mut siitä muistuttaa ei ehkä
sais.
Ei liene mieleen, että ajat vanhat
Viel' haudastansa jälleen kutsutaan
--
Ja rinnassanne ehkä sentään tuntuu
Kuin outo kaiho sais jo
nousemaan.
Se ol'han sentään henkes kulta-aika,
Kun paljo toivoo vielä uskalsit,

Kun elämältä aatetta sä vaadit,
Vaikk' leivän kannikkaan sen
uhrasit.

Sä tiedät kyllä: nuoruus, into, toivo
On iät kaiket yhteen kuuluneet,

Ja nuorten into, lämpö, toivo, rakkaus
On edistyksen hyödyks
toimineet.
Siks ällös pilkkaa, ällös surkutellos,
Ja armos säästä paikkaan
parempaan,
Innotta nuoruus, päiv' on auringotta,
Vuos kevähättä,
elon varjo vaan.
Ja vaikka veisais äijät, ämmät kaikki
Tyyneyden virttä, nuor', sun
korvihin
Ja vaikka houkuttaiskin tuossa tyyni lahti,
Sä voita
velttous, laske laineihin.
Jos tyyniperään kerran maihin maadut,
Sä siihen uuvut, jäntees
veltostuu.
Vaan sinä vastaisuuden varma toivo,
Sä muista: jalot
vain ne innostuu!
GLADSTONELLE.
Kun suurivaltain sorto taas enemmän alaa voittaa,
Ja saksalaistaa
Elsassin kun Bismarck ukko koittaa,
Kun pienten kansain vastaisuus
niin synkeältä näyttää,
Sun äänes sulo-toivehin sydämmet silloin
täyttää.
»Ei kansa luotu sortamaan, jos voimakkaammaks varttui,
Se suojaks
toisten luotihin ja rauhan tuojaks karttui,
On aika meidän karkoittaa
jo nyrkkivalta raaka,
Ja tehtäväänsä asettaa jo herkkä oikeen vaaka!»
Näin julki lausut kansalles ja muistuttelet aina,
Ett' häpeäksi
Englannin i'es Iiriläistä painaa;
On aina muille Albion se pelastuksen
tuonut,
Mut sentään toista veljeään kuin orjaa sortaa suonut.
»Nyt veljeskansa kohotkoon ja rinnallamme käyköön,
Ja lakiensa
turvassa vapaasti kehittäyköön,
Näin Iiriläiset Englantiin sidomme
lempeydellä,
Niin lujempaan se liittyykin kuin sorron sitehellä».
Oi, jospa vanha Albion sun ääntäs kuunteleisi,
Jos edes polvi nouseva

sun aattees eespäin veisi!
Sä kunnon vanhus valkopää, sä näytät
nuoremmille:
Tuo tie se viepi onnehen, käy, nuori polvi, sille!
Vapaushan kansan kasvattaa, sen kyvyt kypsyttääpi,
Mut sorto
mielen sorretun vihalla myrkyttääpi,
Jos valtahas se antaukin, sen
tekee uhkamielin,
Jos nöyrtyneensä sanookin, sen sanoo valhekielin.
Mut säännöksillä oikeuden jos kansan toiseen liittää,
Niin
voimakkaamman suojasta se vilpitönnä kiittää --
Sen sinä, Gladstone,
oivalsit ja käytäntöön sen vaadit,
Näin »magna charta'n» peruksen sä
Irlannille laadit.
Ken jätti moiset aartehet jälkeensä maailmalle,
Sen muisto konsaan
murene ei ajan virran alle --
Vaan valon aika vastainen tuon
kiitoksella kostaa
Ja kiitoksensa merkiksi se muistopatsaan nostaa.
Sen patsaan kerran nostakoot kaikk' pienet kansat sulle,
Ei raskas lie
se haudallas, se onhan siunatulle!
Se patsas sitten kertokoon: jo
poistui sorron taika
Ja valon tieltä väistymään sai nyrkkivallan aika.
KUVAELMIA ELÄMÄSTÄ.
NUKKUVALLE TYTÖLLE VUORISTOSSA.
Niin puhtaana tuossa sä uinahdat,
Kevät-nuortean vartalon oi'ennat

Ävärrikkaalle nurmikollen;
On hengitys helppo ja hiljainen
Ja
kasvosi ilme on rauhainen:
Lie huokea noin sun ollen.
Tuoss' allasi nurmikko nuortea on,
Hete vieressä kirkas ja tahraton,

Kevät-taivonen päälläs päilyy.
Ylä-ilmassa leivonen lauluksi lyö,

On kaukana kaiho ja loittona yö --
Kai täällä sun henkes säilyy.
Kai säilyvi myrskyltä maailman
Tuo kukkanen kentältä taivahan

Niin tuoksuvan tuores, hento.
Elon synkeät synnit ja murheet sen

Urat uurtais otsahan impyisen,
Joka noille on vieras vento.

Nuku lapsonen nurmella keväimen,
Puron varrella puhtahan lähtenen,

Nuku kukkain keskessä aina.
Tähän vuorilta tuuloset vilppaat käy,

Kylän raition ruokottuus ei näy,
Kylän raskahat ilmat ei paina.
Kunis häipyvi surkea siivottuus,
Kunis koittavi puhdassa päivyt uus,

Sinis nukkuos piilossa täällä!
Kera tuoksuvan kentän ja keväimen,

Kera kukkien, lähteen ja leivosten,
Sinut tapaaki vain maan päällä.
Sua onnessa tuossa en häiritseis,
Vaikk' katsees kylläkin murheeni
veis
Pyhän, puhtaan uinuthan unta.
Ihastella mun kainoutta sentään
suo,
Jota kertovi kasvosi kaunihit nuo --
Sydän lie myös valkeempi
lunta.
Ihasteltua hetkisen, kunnes sun
On syöpynyt piirteesi mieleen mun,

Pois loittonen kiertäen kaarteen;
Taas tultua myrskyhyn, maailmaan,

Minä kummana kaikille kertoa saan,
Ylimaat min kätkevät aarteen.
Nuku, lapsonen, helmassa vuoriston,
Kevyt huokua syyttömän rinnan
on --
Kevät-taivonen päälläs päilyy.
Ylä-ilmassa leivonen lauluks
lyö --
On kaukana kaihon ja synnin yö --
Kai täällä sun henkes
säilyy.
Harz'in vuoristossa elok. 1889.
LAULAJATAR.
Sali täytehen kansaa tulvii
Niin kilvalla kiirehtäin,
Sijan
parhaimman ett' saisi,
Sais nähdä ja nähdyks näin.
Kaunottaret loistoisilla
Pukimillahan kiistailee,
Käsi hansikan
verhoina pieni
Siro-viuhkalla viittailee.
Läpi kiikarin keskehen naisten
Tuoss' herrat ne tutkii nyt:
Kuka
herttaisin, kuka kaunein,
Kenen suopeat silmäilyt.
Ja impi sen keksivi kohta,
Noin kääntyvi puolittain,
Punastuupi ja

laittavi huulet
Yhä hurmaavammiksi vain.
0. Mut tuossapa laulajatarkin Sulo-äänekäs ilmautuu: Kuin keijutar
eespäin väikkyy, Hymynaurussa viehkeä suu.
Ja hän katsovi kansaa kohden,
Ihan tyyni ja huoleton on,
Vaikk'
tietää, että on yksin
Hän kiintänyt huomion.
Sävel alkavi ensiks hiljaa
Värähdellen ja uinaillen,
Vaan kohtapa
kuin satakielen
Liverryksenä helmeillen.
Jo syttyvät mustat silmät,
Olentonsa jo tulta saa,
Elävyyttään intosa
rinta
Tunteissahan aaltoaa.
Autuutta hän nuoruuslemmen
Laulussa nyt tulkitsee,
Miten
nuortuvi intohimosta,
Koko hengen se hallitsee.
Mut nuoruus rientävi tietään,
Kaipausta se jättää vain,
Pois häipyvi
lemmen into
Pian muistona ruskottain.
Tätä laulajatar kuvatessaan
Taas ääntähän vaijentaa,
Värähdellen se
kaihoa kertoo,
Kunis heikkona pois vajoaa.
Ja kun ukkonen äkkiä