Ristiaallokossa | Page 2

kansallemme uhraavasi
päivätyös.
Sillä kansa korven synkän sivistystä vailla on,
Henki, kieli
kehkeymättä, halu vain on valohon.
Sitä ohjaamaan sä riensit tiedon
ikilähteen luo,
Kansa Suomen janoovainen riemumielin tuosta juo.
»Valo kirkas, valo kaunis tok' on vain kuin Alppein jää,
Jos se
ainoasti loistaa, ei myös taida lämmittää»,
Näin sä lausut varoitellen,
valon vaadit lämpöä,
Vaadit kansaa, maata kohtaan hellintä sä
lempeä.
Mit' on työmme maamme eestä, jos ei tulta lemmen lie,
On kuin
kylmä tuulahdus, min viima mennessänsä vie --
-- Vaikk' on köyhä
isänmaasi, lemmi innokkaammin vaan,
Ukein pettureista on, ken
luopuu köyhäst' emostaan.
III.
Kun kodin loit sä lämpimän,
Sen suomalaiseks loit,
Ja
lemmenkuiskeen hellimmän
Sä suomen kielin soit.
Sä lapsilleskin
neuvoit näin:
Käy tuota tietä edespäin!
Sun jalo, puhdas luontehes
Se lapsen lainen on,
Ja vilpitön on
sydämmes
Ja elos tahraton,
Sun tieltäs väistyy vihakin
Ja
ilkimielen ivakin.
Sä äidiltäsi kieltämme
Et kyllä saanutkaan,
Mut lauluihis sä
mieltämme
Sait yllin kyllin vaan,
Ja »vieras lippu» peittänyt
Ei

Suomen miehen töitä nyt.
Sä vaatimatta laulelit
Kuin talven varpunen,
Mut puhtahinta soittelit

Sä kieltä sydämmen,
Siks leivoakin kauniimp' on
Tao sulolaulu
Suonion.
IV.
Hän kuuli kuusten kohinan ja kuohut koskien.
Hän näki taivaan
sinervän ja luonnon vihreyden,
Ja näistä luonnonhelmistä hän solmi
helmivyön,
Sai siihen Suomen suloutta, viehkeyttä kevät-yön.
Kun iltamilla kuuhut tuo hänellen tarinoi,
Nää »tarinat» hän
kansalleen jo Suomen kielin soi;
Hän näytti meille lauluissaan: tää
maa on kallehin,
Sen vertaa etsit »maitten sä ja merten takaakin».
Tai »pääskynen» jos riemujaan liversi lennossaan,
Hän riemut meille
tulkitsi, sai lapset kuulemaan,
Ja »mansikoita» Suonion ja
»mustikoitakin»
Kilvalla riensi noukkimaan niin nuor' kuin vanhakin.
Hän Suomen suvut tutkivi ja muinaisuutta sen
Hän ilmi saada koittavi
valolla tietehen:
Sen tavat arkipäiväiset, sen juhlat, sunnuntait,
Sen
hengen eri astehet, sen kehityksen lait.
Hän tutkii syitä, syntyjä, runouden aarteita,
Hän löytää niistä
kansansa, sen poimii aatteita,
Ja kulttuurista kuvan hän silloisen
Suomen luo,
Elämän entisaikojen eteemme selväks tuo.
Ja sankar'-laulun luontehen hän parhain käsittää,
Kullervon, Ainon
laulut näät hän meillen esittää,
On kyllä itkun arvoinen jo kuolo
Kullervon
Sydäntä sentään syövämpi on Ainon angervon.
Ja Sammon sirpaleitakin hän tyystin tarkastaa,
Kunnekka onnen
Suomenmaan hän niistä taatuks saa,
Niin löytöhönsä luottaen hän
astuu polkuaan
Ja työhön meitä kehoittaa, siin' onni onkin vaan.

V.
Ei harmaapääksi kansoas
Sun suotu palvella,
Et niinkuin kukka
kuihtunut
Sä syksytalvella,
Sä miehuudessasi muutit pois --
Työs
keskeyneet ken jatkaa vois?
Sun tuntees aina tuliset
Ne vaati vauhtia,
Ja vauhdilla sä riensitkin,

Kun työssä riehuit sa,
Ja kuolemasikin tuommoinen
Oli tempaus
äkkipikainen.
Nimekses luota Viipurin
Sä saaren nimen sait,
Sen saaren, jonka
luona nyt
Niin kylmän haudan sait:
Näät Suoniosaaren luona on

Myös päättynyt elämä Suonion.
Nuo Suomen lahden lainehet
Nyt töitäs laulakoon,
Ja yhtä Suomee
lempimään
Ne innostuttakoon,
Sun laillasi työtä tehtäköön,
Sun
muistosi aina eläköön!
1888.
M. A. CASTRÉN'ILLE.
Sä Pohjan ilman, luonnon vilppautta
Kun nuorra rintahasi hengitit,

Sen voimaa, tarmoa, sen raittiutta
Ja jylhää mahtavuutta ihailit.
Ja taivahalla revontulten vyöhyt
Kun silmiis talvi-illoin lieskasi,
Tai
toisekseen kun turhaan keskusyöhyt
Se päivän laskemista vartosi;
Kun näit sä kansan, joka vaivoissansa
Ei sortunut, vaan kesti
taistellen,
Kun näit tään kaiken, silloin tunteissansa
Kai nuori rintas
kuohui aaltoillen!
Ja tunne syttyy pyhän innostuksen,
Maan eestä tään sä tahdot
toimimaan,
Pois poistat esteet, murrat vastustuksen,
Työ-alas löydät,
riennät Aasiaan.

Ja vaikka viuhuu viimat pohjoisesta,
Ja vaikka telmää tundran
tuiskusäät,
Sä lämpöä saat maasi rakkaudesta
Ja tietehelle
uskolliseks jäät.
Sä etsit, löydät Suomalaisten kehdon
Ja muinaisuuttamme sä valaiset,

Luot täten kansallemme elin-ehdon
Ja täten seestät päivät vastaiset.
0. Et suurin äänin suurisuisten lailla Sä ilmi tunteitasi huutanut; Sen
tehkööt toiset, pontta hengen vailla, Sun elos vakaa työ on
kruunannut.
Ja työhön maan ja kansan eestä koitit
Sä nuorukaisiakin innostaa,
Ja
työllä itse laakerit sä voitit
Ja työ se voimas vihdoin lannistaa.
Erotti varhain sun jo tuoni meistä,
Vei kesken viljan korjuun aljetun
--
Ei sentään silmä tummu kyyneleistä,
Kun jalon toimintasi
muistaa sun.
Ei itkemist' oo sankarmuistojamme,
Ne meitä työhön aina kehoittaa --

Ja työllä parhain kunnioitustamme
Myös voimme Castrenille
osoittaa.
HERÄTYKSEKSI!
Mä laulan vapaudesta minäkin
Ja taistelua pilviin ylistän,
On työssä
elämämme tarkoitus
Ja taistelu on ehto elämän.
Mä tahdon kuulla ääntä torvien,
Mä tahdon nähdä kalpain kalskuvan,

Mä tahdon verta saada suonihin
Ja innon tulta nuoren rintahan.
Siis ylös, nuoret, toivo kansan, maan,
Sä näytä, nimes että ansaitset!

Miks veltoksi ja kuhnuriksi käyt
Vai kilvoitustako sä peljännet?
Ol' aika kerran, jolloin tarvittiin
Sun voimas tanterella hurmehen
Ja
jolloin kunnialla mainittiin
Ken kansaa päättömäks sai parhaiten.
On aika muuttunut, myös vaatimus:
Nyt urheuttas siinä tarvittais,


Ett' taisteluun käyt kanssa itses nyt,
Lyöt harhaluulot maahan
kalvallais.
Sun kalpas järki terve olkohon,
Mi etuluulot murtaa, tuullottaa,
Ja
empimättä tieltäs kaikki lyö,
Mi hengen vapauttasi vastustaa!
Siis ylös nuoret, toivo kansan, maan,
Käy taisteluun sä kanssa
sortajas,
Miks veltoksi ja kuhnuriks sä käyt,
Mi lannistaa sun
vanhaa intoas?
Vapauden aate eikö voimaa suo
Ja liehdo tulta tunne totuuden,

Pyhintä omaisuuttas kahlittaa
Kun kylmin tuntein annat ihmisten?
KANSAN LAPSI.
Olen syntynyt sydänmaassa ja korvessa kasvanut,
Olen kasvanut
kansaan kiinni, sen tuntehet tuntenut,
Olen nähnynnä kurjan joukon
vilutuiskussa värjöttävän.
Olen nähnynnä kalpeat kasvot ja nälkähän
näännyttävän.
Oli paikkaset ryysyt heillä, kädet karheat, sierauneet,
Ja
maidonlaisina kasvoin ei hipiöt kuultaneet --
Ei ollut ne ruusut hienot,
kuin peittivät poskipään,
Vaan ahavan, sauhun syömät oli kasvot
kansan tään.
Sydänmailla on elämä kurja ja kurja on kansa myös,
Se nääntyvi
näljissänsä ja horjuvi hengen yöss',
Sydänmailla on halla käynyt ja
tuhonnut toivot pois,
Sydänmailla nyt pettua syödään ja leipeä tarvis
ois!
Niin, pettua syö tää kansa, hikipäisenä raataa vaan,
Tuho suurempi
sentään uhkaa: verot kuinka ne maksetaan?
Ei rahoja näy, ei kuulu,
pian saapuu jo kruununmies,
Myö konnut ja irtaimiston, maat
mannutkin kenties.