Prosper Mérimée | Page 4

englantilaista kirjallisuutta ja
ulkoasussaankin jäljitteli Albionin asukkaita sillä menestyksellä, että

hänestä voitiin sanoa "he was always considered, at least in France, to
look and behave more like an Englishman than a Frenchman".
Anna Mérimée, Prosperin äiti, on erään ominsilmin näkijän (kreivi
d'Haussonvillen) mielestä ollut "une femme plus intelligente que
raffinée".[10] Silloisen taantumisajan vanhoilliset mielipiteet uskonnon
ja kirkon alalla eivät tähän vapaamieliseen ja älykkääseen naiseen
olleet tehneet minkäänlaista vaikutusta. Päinvastoin pysyi hän
vastenmielisenä kaikille uskontunnustuksille, kuten Prosperin uusin
biograafi kreivi d'Haussonville selvästi lausuu: "Madame Mérimée
témoignait, en effet, contre toute croyance réligieuse une aversion
décidée" lisäten vielä, että kun hänen poikansa hyväksyi
periaatteekseen seuraavat, nimileimasimeensakin kaiverretut
kreikkalaiset tunnussanat: Memnaebo apibtein (muista epäillä!), niin
seurasi hän ainoastaan äitinsä opetusta. Kuinka kauas vapaamielisyys ja
kirkollisen uskonnon vastustushalu tässä muutoin kyllä tunteellisessa
naisessa oli kehittynyt, sitä osottaa parhaiten se seikka, ettei hän
antanut ensinkään kastaa poikaansa, jonka "pakanallisuus" myöhemmin
usein oli keskustelujen aineena niin hyvin yksityisissä seuroissa kuin
julkisuudessakin.
Saatuaan kotona hyvät alkutiedot etupäässä äidiltään, siirtyi nuori
Prosper Henri IV:n lyseoon ulko-oppilaana.[11] Kivulloisuus,
taiteilijataipumukset vaiko kaunokirjalliset opinnot lienevät olleet
syynä siihen, etteivät koulutodistukset erittäin loistavia olleet. Ainakin
tietää Loménie kertoa meille, että "Mérimée fit des études classiques
assez médiocres" ja Mirecourt puolestaan lausuu, että vaikka oppilas
vuoden lopussa palasikin siksi hyvillä todistuksilla, että äiti niistä voi
ylpeillä, niin eivät ne kuitenkaan olleet kyllin hyviä "pour mériter le
titre de héros du thème grec". Koulussa ei Prosper Mérimée näytäkään
vielä saavuttaneen niitä perinpohjaisia tietoja klassillisissa kielissä,
joilla hän vanhempana niin usein tuttaviansakin hämmästytti. Ne
hankki hän vasta ylioppilaaksi ja itsenäiseksi tultuaan. "Vasta koulusta
päästyään -- sanoo Loménie -- antausi nuori Mérimée ominpäin
hankkimaan niitä hyviä ja perinpohjaisia tietoja, jotka hänen kyvylleen
antavat sellaisen voiman kaikilla aloilla liikkuessa. Olen kuullut
puhuttavan, että hän jo nuorena oli innolla tutkinut Kreikan kaunista

kieltä, jonka hän tosin oli laiminlyönyt koulussa, mutta jota hän
sittemmin uudelleen innostui lukemaan erään kreikkalaisen johdolla".
Näyttää melkein siltä kuin olisivat maalauspuuhat jo silloin Prosperia
suuremmassa määrässä huvittaneet. V. 1821, jolloin hän oli 18 vuotias,
näemme nimittäin vanhan Mériméen eräässä kirjeessä puhuvan
pojastansa seuraavalla ylpeilevällä tavalla:
"Minulla on 18 vuotias pitkä poika, josta minä mielelläni tahtoisin
lakimiehen. Hänellä on muuten sellaiset taipumukset maalaustaiteeseen,
että hän, vaikka ei olekaan koskaan jäljennöksiä maalaillut, jo tekee
luonnoksia kuin mikähän nuori maalaajan oppilas; mutta tarkalleen ei
hän osaa piirtää silmääkään. Käytös ja sivistys pitäisi hänellä olla hyvä,
kotona näet kun aina on kasvatettu".[12]
Tällainen oli hän siis, kun hän 17 vuotiaana Henri IV:n lyseosta
yliopistoon laskettiin tullakseen isänsä tahdon mukaan
sisäänkirjoitetuksi "École de Droit" nimiseen lakitieteelliseen osastoon,
johon useimmat varakkaampien pariisilaisten pojat siihen aikaan
kuuluivat. Lahjakas, monipuolinen ja hyvin kasvatettu hän oli ja paljo
hänestä vanhemmat toivoivat. Kooltaan oli hän pitkä ja hoikka
nuorukainen, jonka älykkäät, vilkkaat silmät, rohkea katsanto ja
ulkoneva nenä osotti lujaluontoisen miehen alkua. Ja jo silloin
huomattiin hänellä tuo aristokraattinen ilme kasvoissa ja pilkallinen
hymy huulilla, jonka hän siitä saakka luonteenomaisimpana piirteenään
säilytti kuolinpäiväänsä saakka. Niin kertoo kuitenkin muudan
Mériméen läheinen sukulainen, joka on ollut tilaisuudessa näkemään
rva Mériméen tekemän muotokuvan, mikä esitti Prosperia 15 vuotiaana
nuorukaisena.[13]
Ennen kuin häntä seuraamme siihen laajempaan seurapiiriin ja
vilkkaaseen kirjalliseen elämään, johon hän ylioppilaaksi tultuaan
joutui, tahdomme muutamin lyhyvin piirtein luonnostella Ranskan
valtiollista ja yhteiskunnallista tilaa tähän aikaan antaaksemme
kuvauksillemme tarpeellisen historiallisen taustan.

II.
Ensin pari sanaa ajan valtiollisesta taka-alasta. Kovin äkkiä oli vapautta
rakastava ja pikaluontoinen Ranskan kansa vallankumouksen kautta
kahleensa katkaissut, katkaissut ne ennen kuin se ehti henkisesti kypsyä
voitettua valtaansa järkiperäisesti käyttämään. Epävarmana se tietänsä
eteenpäin haparoi ja tarmokasta johtoa kaipasi. Jotenkin vapaaehtoisesti
se sen vuoksi alistuikin sen raskauttavan, joskin kunniakkaan ikeen alle,
jonka Napoleon I ennen pitkää Gallian kansan kannettavaksi laski.
Olihan toki valtakunnan ruorissa taas mies, joka tiesi mitä tahtoi, niin
että ehkäpä hänen kanssaan turvallisempi aika oli koittava, mietittiin.
Näissä toivomuksissa petyttiin kyllä täydellisesti, mutta seisoipa sen
sijaan kunnian ja maineen seppelöimänä vanhan Ranskan sota-lippu, ja
siinähän oli tarpeeksi korvausta kaikille. Isänmaansa kunniaksi on näet
Ranskan kansa aina ollut valmis uhraamaan kaikki. Ja niin kauan kuin
se laakereita leikkasi, seurasi se nurkumatta ajan suurinta sankaria,
seurasi häntä halki koko Euroopan, kunnes luonnonvoimat ja
vihollisten paljous sen vihdoin lannisti. Venäjän lakeudet ne
muodostuivat Ranskan laskeutuvan kunnian haudaksi. Pian astuivat
liittolaisten voittoisat joukot itse Pariisin muurien sisäpuolelle ja
kohtalonsa kovuutta sai Elban saarella miettiä äskeinen valtaistuinten
järisyttäjä.
Vielä kerran yritti hän sitten aikansa ruoriin tarttua, mutta me tiedämme
hänen onnettoman kohtalonsa. Waterloon musertava tappio teki lopun
kaikesta ja "saaressa merellisessä" istui taas rauhan panttina kukistunut
sankari.
Ja niin palasi Belgiaan paennut Louis XVIII taas Pariisiin ja hänen
kanssansa ahdashenkinen taantumisvalta. Eduskunta hajoitettiin,
tasavaltalaiset ja bonapartelaiset karkoitettiin maanpakoon ja
monarkkisen kirkollisvaltion perustuksia ruvettiin entisyyden raunioille
rakentamaan "pyhän liiton" turvallisessa suojassa. Jokainen vapaa aate
oli tukahdutettava, jokainen tasavaltaiselta hajahtava laitos kukistettava
ja Louis XIV:n aikuinen itsevaltius kokonaisuudessaan palautettava.
Paremmaksi vakuudeksi otettiin taas jesuiitatkin armoihin ja pian
näemme näiden veljellisessä sovussa hallituksen kanssa työskentelevän

keskiaikaisen hallitusmuodon ylläpitämiseksi.
Näin tumma on se