Prosper Mérimée | Page 3

hallitukselle tekemään. Tuntuupa melkein siltä kuin olisi näissä
erinomaisen sujuvasti ja klassillisen selvästi toimitetuissa, hienoa ja
kehittynyttä taideaistia sekä laajaperäisiä tietoja todistavissa kirjelmissä
jo sitä samaa mestarillista tyyliä, joka pojasta on tehnyt voittamattoman
ja mallikelpoisen mestarin novellikirjallisuuden alalla.
Ja tuskinpa kovin paljo erehtyykään, jos otaksuu pojan jo kotoaan
perineen mainiot tyylilliset taipumuksensa ja ne esteetilliset periaatteet,
joita hän kirjallisessa tuotannossaan aina on seurannut. Tosin en tunne
lähemmin Léonor Mériméen esteetillisiä mielipiteitä
kaunokirjallisuudesta, mutta tiedänpä sen sijaan ne perustukset, joista
hän kaunotaiteet johti. Teoksessaan "Traité de la peinture à l'huile",
jonka lähempään käsittelyyn ryhtyminen veisi ulkopuolelle ainettani,
todistelee hän sitä perusajatustaan, että "piirustus on se yhteinen lähde,
josta saavat alkunsa nuo kolme taidehaaraa: maalaus-, veisto- ja
rakennustaide". Piirustus on hänestä pääasia maalauksessakin; väritys
tulee vasta toisessa sijassa. Samat periaatteet siis kuin hänen
opettajallaan David'lla ja aikalaisellaan Ingres'llä, joitten mukaan taide
oli palautettava yksinkertaisimpaan ja tärkeimpään
ilmenemismuotoonsa piirustukseen. Niinikään oli kokonaisuuden
sopusuhtaista taiteellisuutta etupäässä koetettava säilyttää.
"Yksityisseikat ovat olevinaan tärkeitä pikku herroja, jotka ovat
paikoilleen ohjattavat; muoto on kaiken ehto ja perustus: mitä
yksinkertaisimmat muotoviivat, sitä suurempi niiden voima ja kauneus".
Mutta esitystavan pitää olla laajanäköisen; todellisuudesta on
ihanteellisuus etsittävä ja sen luonteenomaisimmat ääriviivat
sopusointuisena kokonaisuutena kuvattavat leveällä, mutta säntillisellä
tavalla, kas siinäpä juuri taiteen tehtävä.[2]
Tämä oli Ingres'n oppi ja samoin ajatteli myöskin Mérimée vanhempi.
Antiikia hän tutki ja rakasti suuresti, sillä siellä löysi hän sen muodon
kauneuden, joka hänestä oli kaiken taiteen elinehto. Eikä ainoastaan
taidetta, vaan myöskin kirjallisuutta koskevissa kysymyksissä näyttää
Léonor Mériméellä olleen kehittynyt ja varma aisti. Ainakin kertoo
hänestä eräs hänen lähimpiä ystäviänsä seuraavaa "Mériméellä oli

kirjallisissa asioissa sama selvä ja puhdas aisti, jota hän taiteellisissakin
kysymyksissä osotti; Horationsa hän osasi ulkoa; innottelua, liioittelua
ja kaikkea jokapäiväistä hän kammosi (il avait en horreur le pathos,
l'exagération et le commun); ihmisellisen älyn kaikissa plastillisissa
ilmestymismuodoissa hän etsi totuuden ihannetta vielä enemmän kuin
kauneuden; kirjallisuudessa samoin kuin taiteissakin kuului hän
valikoivaan kouluun; mutta filosofiiassa oli hänellä mitä ylevimmät
näkökannat, alkuperäisimmät aatteet ja järkähtämättömimmät
vakaumukset."[3]
Sellaiseksi kuvataan Prosperin isä. Tämä lahjakas maalaaja antoi
opetustunteja eräässä yksityisessä tyttökoulussa, jota piti rva Moreau,
lääkärin leski ja kahdeksan lapsen äiti. Täällä oppi Léonor Mérimée
tuntemaan tulevan vaimonsa, talon nuorimman tyttären Anna Moreaun.
Nuorella Anna neidilläkin oli huomattava taipumus piirustukseen ja
maalaustaiteeseen, kuten hänen siveltimestänsä lähteneet taulut kyllin
selvästi osottavat. Salongissa ei häneltä tiettävästi ole ollut koskaan
mitään näytteillä. Mutta siitä huolimatta oli hänen kykynsä yleisesti
tunnettu. Hänen ehkä etevimmän muotokuvamaalauksensa --
muotokuvain maalaajatar hän nimittäin oli -- kehutaan sattuvasti
esittäneen Prosperin hyvää ystävää ja lahjakasta, vaikka aikaisin
poistemmattua kasvientutkijaa Victor Jacquemont'ia, jonka
elämäkerran Prosper Mérimée on niin kauniisti kirjoittanut.
Olen jo maininnut kuinka Léonor Mériméetä kehuttiin hyväksi
kynäniekaksi. Nyt on minun lisääminen, että myöskin Prosperin äidillä
vakuutetaan olleen mitä kauneimmat kertoilijan lahjat, joita hän käytti
suurella menestyksellä viihdyttäissään maalattavia vallattomia
pienokaisia kaikellaisilla saduilla ja omatekoisilla jutuilla.[4] Yleisesti
tunnettu on Goethen lause synnynnäisistä taipumuksistaan:
"Vom Vater hab' ich die Statur Des Lebens ernstes Führen; Vom
Mütterchen die Frohnatur Und Lust zu fabuliren".
Samaa voisi tavallaan Mériméekin sanoa itsestään. Ainakin oli tämä
"kertoilemisen halu" jo aikoja ollut hänen äitinsä suvun ominaisuuksia.
Hänen isoäitinsä rva Leprince de Beaumont oli näet Ranskan
suosituimpia kirjailijoita lasten kirjallisuuden alalla, ja on hänen

satukokoelmansa "Magasin des Enfants" vieläkin aarreaitta palleroisille.
Arvattavasti on nuori Prosperkin äitinsä jutelmia silloinkin kuunnellut,
kun hän v. 1808 viisivuotiaana lapsukaisena istui emonsa maalattavana.
Pitkät, olkapäille ylettyvät kultaiset kiharat, pyöreä muoto, korkea otsa,
suuret, kirkkaat ja sielukkaat silmät, isonlainen nenä ja hienopiirteinen,
vaikka suurehko hymy-suu -- sellaiseksi on nuori äiti ainoan lapsensa
kuvannut.[5]
Täydellisesti voimme kai nyt yhtyä siihen, mitä eräs Prosper Mériméen
biograafi, Eugène Mirecourt, kirjailijamme syntymästä lausuu: "Kas
tässä onnellinen ihminen, jolle oli suotu etuoikeus syntyä niin
sanoakseni taidejumalattarien siipien suojassa".[6] Onnellinen oli
kaikesta päättäen tämä avioliitto ennestäänkin eikä varmaankaan
vähimmän sen jälkeen kuin Prosper, "kauan toivottuna lapsena",
syyskuun 28 p. v. 1803 ensi kerran näki päivän valon.[7] Raihnainen ja
kivulloinen lapsi hän oli ja joka hetki pelkäsi nuori äiti rakkaan ja
ainoan perillisen kadottamista. Ja senpä vuoksi istuikin hän myötäänsä
pienokaistansa vaalimassa ja usein sanotaan isänkin esikoisensa
kehdolle työstään kiiruhtaneen. Kivulloinen oli nuori Prosper jo
varhaisimman lapsuutensa päivinä ja kuten tulemme näkemään kärsi
hän melkein koko ikänsä terveytensä heikkoudesta. Lapsen alkuopetus
jäi melkein kerrassaan äidin huoleksi. "Hän (äiti) hoiteli lastansa mitä
hellimmällä ja väsymättömimmällä huolella. Hän se myöskin oli, joka
lapsen alkuopetuksen tehtäväkseen otti, ja epäilemättä on kirjailija juuri
äidiltään perinyt sen hienoaistisuuden, joka muodostaa paremman osan
hänen kyvystänsä" (-- -- cette sensibilité délicate qui fait meilleure
partie de son talent).[8]
Muuten lienee Anna Moreaulla myöskin ollut englantilaista verta
suonissaan; ainakin tietää Prosperin englantilainen biograafi George
Saintsbury kertoa meille, että "Mérimée had English blood in his veins
on the mother's side".[9] Kuinka läheistä tämä sukulaisuus
englantilaisten kanssa sitten oli, siitä ei meille ole kukaan tarkempia
tietoja antanut. Tiedämme vain, että Prosper jo nuorena ylioppilaana
seurusteli englantilaisissa perheissä, että hän jo lapsuudestaan osasi
englannin kieltä, tutki hartaasti