Pieni helmivyö | Page 7

on!
Vienosti vedet välkkyy,

on taivas sumuton,
ja metsät vehreässä
on juhlaverhossaan,
ja
vakavina vaarat
nostaapi rintojaan.
Ja uutta ihastusta
vaan nousee mielehen,
kun venhe viilettääpi

välitse niemien,
ja joka salmen suulla
meit' yhä tervehtää
taas
uudet rannat, saaret --
oi, hausk' on retki tää!
Me airokkahat, kelvot
olkaamme soutajat;
pois joukostamme veltot

ja -- turhan-kiskojat!
Ken voimat taiten käyttää
ja, harras
toimessaan,
mies ompi kestämähän --
se meistä miesi vaan!
Mut kunnon perämiesi
täss' ensi arvon saa,
hän kaikki karit tuntee

ja suunnan suuntoaa,
hän, hänpä meidät saattaa
vakaasti
valkamaan,

siis kiitoksemme hälle
nyt ensin kaikukaan!
Ja nyt me laulakaamme,
oi siskot, veikkoset,
tään Suomen suloutta,

mi hurmaa sydämet!
Ja niinkuin mieli puhdas
nyt kirkkomatkall'

on,
niin työssä tälle maalle
se puhdas olkohon!
Ah, herttainen on hetki,
tää Herran päivä on!
Ja kirkon torni nousee

tuolt' yli kuusikon.
Ja aamupaistehessa
se noin kun hohtelee,

totuuden, pyhän tietä
se meille viittailee.
Niin maamme tulevaisuus
myös meille hohtakoon,
kuin pyhä
templi tuolla,
ja meitä kutsukoon!
Se hohto sydämemme
innolla
täyttäköön,
ja vauhti rientojemme
sen ilmi näyttäköön!
Hei! Soutakaamme veikot
ja siskot armahat!
Me kilvan
soutakaamme,
ett' aallot vaahtoisat
vierellä venehemme
hilpeinä
hyppelee
ja kokka mahtavasti
edessä kohisee.
Ja laulakaamme kaikki
nyt täysin sydämin,
kuink' on tää maamme
kallis
ja meille rakkahin,
mut Herrallemme harras
myös kiitos
kohotkaan,
ett' armostaan loi meille
näin armaan isänmaan!
_Juhani Pietari Hannikainen_.
Santavuoren tappelu.
Santavuori, surun synkän mieleeni saa sana tuo!
Santavuorell' liikkui
kuolo, siellä vuosi hurmevuo.
Kaikukohon sieltä nytkin jälkeen
vuosisatojen
taru pieni taistelusta, saatu haudoilt' urhojen.
Taisteltihin lakkaamatta varhain aamust' alkaen,
illan tullen loppui
vasta kuolon leikki verinen.
Illan tullen talonpoikain toivo vaipui
kuolemaan,
Vaipui, niinkuin päivä kirkas vaipuu länteen
sammumaan.
Raikkahasti raikui silloin riemuhuudot sotilain;
sorrettujen
huokaukset hukkui riemuun sortajain.
Huudot kuullen, kuoleva nous
talonpoika istumaan,
kuolon kalma kasvoissansa, pilkan hymy
huulillaan.

Riemuitkaatte, niin hän huusi, rikoksista riemuitkaa;
murrettu on
Suomen kansa, sorrettu on Suomenmaa.
Riemuitkaatte siitä, että
päivän peitti musta yö,
riemuitkaatte siksi, kunnes koston hetki
vihdoin lyö.
Toivehemme halla kylmä kyllä kuolettanut on,
urohomme
urhe'immat sortuneet on kuolohon;
mut ei talonpojan voima murtunut
oo vieläkään:
vartomaan hän tottunut on, tottunut on kärsimään.
Nähneethän jo usein oomme, kuinka koko vuoden työn
kova onni
kukistaapi, tulless' yhden hallayön;
mut ei silti mieli murru eikä
murtua se saa:
kesää uutta toivokaamme, se voi kaikki parantaa.
Kesä uusi koittaa vielä, vaikka kauvan viipyiskin,
kansa uusi nousee
silloin, kansa mielin hehkuvin.
Sortajansa sortamalla, onnehen sen
käypi tie;
mutta riemuhuudot teiltä kadoksissa silloin lie.
Riemuitkaatte rikoksista nyt te kansan sortajat,
nythän valta teidän
ompi, nyt te ootte voittajat.
Tuhotöistä riemuitkaatte, teidän ompi
hallayö,
mutta seuraukset senkin poistava on kansan työ.
Näin hän lausui. Sammuneena silmänsä jo ummistuu,
kuollehena
kuollehitten päälle päänsä kallistuu.
Taivahalla kirkkahasti kimaltelee
tähtivyö,
yli Suomen lepää synkkä Nuijasodan hallayö.
_Kaarlo Kramsu_.
Mässääjät.
Kun muinoin Baabelin valtias
ilomaljoja linnassa joi,
nous' virrasta
Persian kuningas
ja murhan huudot soi.
Ja Baabelin linna loistokas
nous' liekkinä ilmahan yön
ja
juomari-kansa ja ruhtinas
oli uhrina hirmutyön. --

Tämä kauhea kertomus kulkenut
on kansasta kansahan.
Sit' on
inholla, kammoen kuunnellut
myös nuoriso Pohjolan.
Nämä nuoret on heimoa kansan sen,
jok' ol' vahtina Suomenmaan,

kun luodit lens', maa hurmeinen
soi pettua, hautoja vaan.
Tämä kansa, ne kunnon vanhukset
usein rääsyissä voittivat.
Ne ei
velttoina viinasta horjuneet,
vaan raittiina valvoivat.
Ja valppaudellahan vanhat nuo
valon saattivat kansalleen,
näin
nostivat Suomen sorrostaan,
maan säästivät lapsilleen.
Ja se maa oli Pohjolan parhain maa,
tuhatvetten ja metsäin maa,
ja
metsistä raivatut rintamaat
täys' viljaa valkenevaa.
Mutta lapset -- ne raateli metsäin puut,
ne vaihtaen rihkamiin
ja
polttivat viinaksi viljat maan
ja juopuivat juovuksiin.
Ja kun nuoriso mässäsi parhaillaan,
tuli kansahan kauhistus --
ei
lausua tohdi ainoakaan
mitä tietääpi aavistus...
Ylös, nuoriso, miehet ja naiset myös!
Pois rihkamat, juoppous pois!

Niin ett'ei kohtalo Suomenmaan
kuni Baabelin kansan ois!
_H. Käkikoski_.
Punkaharju.
Oli kerran miestä kolme,
jotka sattuivat Savosta
kulkemahan
kuuluisahan,
haluisahan Helsinkihin.
Tuunan salmehen tulivat,

joss' on saari salmen suussa;
yli salmen saatettihin
sille puolen
Punkaharjun.
Astuivat ylämäkeä,
käänteleivät, katseleivat,
istuvat, ajattelevat;

kuuntelevat kukkumista,
kesälinnun laulamista,
kuinka siinä linnut
lauloi,
linnut lauloi, metsä soitti,
Antoi aurinko ilonsa,
päivä

paistoi pitkin nientä
siitä koko luonto liikkui,
ilma silmissä iloitsi,

ilahutti ihmiskunnan.
Kaikki' näitä katsellessa,
läikkyviä lähtehiä,
järven, lahen lainehia,

kerran vielä keskenänsä
miehet mielestä hyvästä
puhelevat
puolestansa:
kun ois tässä kukkasia,
lehtipuita lempehiä,
oksakaan
omenapuuta,
oisipa osa hyveä
Paratiisin maan paria,
Aatamin
asuntomaata!
Tuosta kärryihin kävivät,
rupesivat rattahille:
ratas vieri tietä
myöten,
aatos Luojan töitä myöten.
Ajoit siltoa sinistä
sekä harjua
haluista;
siell' on puista portti tehty,
katuvarret kaunistettu.
Tämä
silta on silloin tehty,
kun on kuu kokohon pantu,
kun on aurinko
alettu,
laskettuna maan perustus;
viel ei vaivu vuoliaiset,
eikä
arkut alta murru!
_Olli Kymäläinen_.
Lapsuuden muisto.
Kun kuljen kotikankaitain
ja astun syntypaikoillain,
niin luonto
kaikki kasvineen
ja lehdon linnut lauluineen
ne mua tervehtii.
Tuo mätäs pieni nukkapää,
tuo kivi huutaa: etkö nää!
Mä olin ennen
pöytänäs
ja lehto leikkikenttänäs
sun poikapäivinäs.
Ja koivut, lepät lehdikon
ne kuiskaa: kas jo tullut on
tuo armas
kasvinkumppali,
hän seurassamme soitteli
suloiset suvensa.
Ja lahden laine läikähtää,
niin iloisesti hymähtää:

no, tullos, vanha
tuttavain
ja loiski, läiski helmassain,
niinkuin sa ennen teit!
Ja puro huutaa pulputtaa
voit vielä myllyt rakentaa,
mä niitä
väännän ahkeraan,
kun kohdata sun taasen saan
sa, armas ystävä!
On hellä mieli mullakin,
kun näitä katson, tervehdin,
kun mennyt

aika armas näin
on iloinensa edessäin
ja sulo-muistoineen.
Se aika oli armainen,
ma laulelin kuin leivonen;
ei ollut huolet
seurassa,
kun vaan ol' leipää kontissa
ja lähde lehdossa.
Niin kevyt sydän sykkäili
ja mieli raitis liiteli
kuin perho puhdas
ilmassa; --
niin -- miks'ei oisi muistissa
ne ajat armahat!
_Kust. Killinen_.
Iltalaulu.
Hiljaa, hiljaa! Ilta on.
Taivas tummeneepi,
luonto tyyntyy lepohon,

maa jo himmeneepi.
Haukottava hämäryys
pirtin pienen täyttää,
pärekin jo pihdissään

pienemmältä näyttää.
Tuutusessa tummemmin
keinuu leino lapsi,
alkaa armas äitikin

tulla tummemmaksi.
Sitte saapuu unonen
päreen sammuttaapi,
pitkin pirtin penkkejä

hiljaa hamuaapi.
Istuvaiset nujertaa
vitkon vuotehelle,
pitkälleen jo äidinkin
kaataa
kätkyelle.
Yö jo on ja hämynen
pirtti unelmoipi.
Sirkka uunin korvassa

tyytyväisnä soipi. --
_Jooseppi Mustakallio_.
Lumisilla.
Voi kun nyt on lumi nuoskaa!
Joutukaa jo, pojat juoskaa.
Kalle,
Pekka, Heikki, Ville,
tulkaa, tulkaa lumisille! --
Minä jo viskaan

aika pallon,
suuren, niinkuin miehen kallon,
Riston niskaan. --


Kas