Papin rouva | Page 8

rouva!
He kättelivät. Ellillä oli pumpulihame ja edessä vaalea esiliina, jonka
rintapuoli oli neulalla kiinnitetty poven kohdalle. Hän oli miellyttävä.
Piirteet olivat pehmoiset, melkein vienot, ja ainoastaan silmien
nurkassa oli jotain kovempaa niinkuin kauan vuotaneiden kyyneleiden
jäleltä.
--Kuinka olette nukkunut? kysyi hän.
--Kiitoksia, erittäin hyvin. En ole vuosikausiin nukkunut niin mainiosti.
Hän meni ovelle, ja pitäen toisella kädellään pihtipielestä nojasi hän
ulos ulkoilmaan. Aurinko häikäisi silmiä niin, että hänen täytyi toisella
kädellään varjostaa kulmiaan.
--Kylläpä nyt on kirkas paiste!
Elli järjesteli kahvipöytää ja katseli häntä tuohon, missä hän nyt niin
elävästi muistutti itseään silloin ennen aikaan samassa asennossa, tuona
aamuna Ellin isän kotona. Ja samat olivat hänen sanansakin: »Kylläpä
nyt on kirkas paiste!» Tukka oli vähän harvennut päälaelta ja puku
hienompi ja muodikkaampi. Silloin hänellä oli ollut pitkävartiset
saappaat ja kirjava paidan kaulus. Nyt olivat kengät keveät vaatekengät,
kaulus kiilloitettu ja siihen sidottu heleänsininen, pitkä kravatti.
--Kuinka kaunis tällainen aamu on, sanoi Olavi kääntyen Elliin, ja
kuinka toisenlaiseksi kaikki näyttää muuttuneen eilisestään. Ei luulisi
koko taloa enää samaksi, mikä se oli eilen.
--Kuinka niin?
--Siinä oli eilen illalla jotain surullista ja alakuloista, ja nyt siitä ei näy
jälkeäkään. Se on kai tämä valaistus...
--Tai on se teidän oma mielialanne, joka sen tekee.

--Totta kyllä on, että eilen olin väsynyt.
Hän katsahti Elliin uteliaalla kummastuksella, niinkuin ei olisi
tuollaista huomautusta odottanut. Samassa tuli hänenkin mieleensä
kuva entisiltä ajoilta, ja hän kysyi leikillisellä vivahduksella:
--Vieläkö te haaveksitte kauniina kesäiltoina niinkuin ennen?
--Eihän se enää ole luvallista, vastasi Elli naurahtaen, mutta punastui
hiukan muistaessaan eilistä iltaa.--Saako olla kahvia?
Rappujen edessä hiekalla oli maannut suuri koira, joka nyt selvittelihe
kääröstään ja tuli venytellen vierasta tunnustelemaan. Sitten töykkäsi se
häntä turvallaan polveen ja heilautti vähän häntäänsä.
--Usko! Anna kättä vieraalle, ystäväni! Kas, että hän antaa ... minä en
ole koskaan ennen saanut häntä suostumaan vieraisiin.
Usko sai sokeria ja antoi silitellä itseään.
Pastori ilmaantui samassa toiselta puolen pihaa, paitahihasillaan,
lyhytvartiset, saveutuneet saappaat jalassa ja luuhkalakki päässä. Hän
kutsui Olavia mukaansa uimaan.
--Toimitapa, Elli, meille puhtaat uimalakanat! huusi hän, ja saatuaan
omansa kääräisi hän sen olkapäittensä ympärille ja alkoi kävellä
köllytellä edellä rantaan.
--Ja saippuata! muisti hän mennessään. Juoksuttakaa tytöt saippuata!
Hän oli ollut pellolla kyntömiesten luona, ja hiki tippui pitkin poskia ja
punertavaa parran sänkeä.
--Minä menen aina suoraan sängystä järveen, haasteli hän heidän pellon
piennarta kulkiessaan. Tavallisessa menossa uin jo tähän aikaan
päivästä toisen kerran. Olen jo syönyt aamiaisenikin. Aioin tulla sinua
ottamaan jo kello seitsemän, mutta vaimoni kielsi ja tahtoi antaa sinun
nukkua... Katsohan, kun tuossa jo ruis alkaa heilimöidä... Tästä pitää jo
ensi viikon alussa panna rengit pientaria niittämään... Sinulla on vielä

vanhat akateemiset tapasi, että valvot myöhään ja nukut pitkään ...
oletko sinä kalamies?
--Kyllähän minä kalastelenkin, kun sattuu.
--Täällä on hyvät kalavedet. Minä en paljon jouda, menee aikaa muissa
hommissa, mutta on meillä täydet pyydykset... Elli se välistä pitää
huvikseen verkkoja järvessä ja joskus onkiikin hyvällä ilmalla.
Oli tultu rantaveräjälle, ja hän pudotti kaikki puut alas, viitsimättä
kumartua tunkemaan niiden välitse. Ja sitten hän heittihe pehmeässä
pyöreässä juoksussa penkereeltä alas uimahuoneelle.
Uimahuone on lämmin, ja järvelle päin avatusta ovesta tulvii auringon
valo häikäisten sisään. Seinät tuoksuvat viileää puhdasta puuta, siinä on
veden tuoreutta ja pihkaisen mäntymetsän kiihoittavaa kuivuutta
sekaisin, ja melkein hekkumallisella tunteella koskettaa jalka
päivänpaisteesta kuumuneita lattialautoja. Verkalleen ja tahallaan
viivytellen tuota nautintoa, jota tuottaa hitainen riisuutuminen, päästeli
Olavi vaatekappaleen toisensa perästä ja asetti ne huolellisesti penkille.
Hänen vaatteuksensa oli erityisen aistikasta kuosia, yksinkertaista
leikkeeltään, tekotavaltaan ja muodoltaan, mutta hienoa, tukevaa ja
tarkoituksenmukaista englantilaista ainetta. Liinavaatteetkin olivat kuin
hänen mitallaan tehdyt ja puhtaat ja pilkuttoman valkeat, niinkuin hän
olisi ajatellut sitä mahdollisuutta, että tarpeen tullessa täytyisi voida
niissäkin esiintyä. Takin, liivit ja kauluksen pois pantua oli hän yhtä
hienosti puettuna ilman niitä kuin niissäkin.
Pastori oli suurella vaivalla saanut saappaat jalastaan ja seisoi keskellä
lattiaa leveät lahkeet lyhyissä, harmaissa sukanvarsissa. Housut olivat
putoamaisillaan paksuilta lanteilta ja henkselit kierossa. Toisen
henkselit herättivät hänen huomiotaan.
--Näytäpäs ... käännypäs ... minkälaiset sinulla on mäkivyöt ... ka,
tuommoisten rissain kanssa ... mistä sinä olet ne saanut?
--Ne ovat Pariisista ... uusinta patenttia.

--Elähän, nepä ovat helkkarin mukavat ... se juoksee, näenmä, tuo
nuora noissa rissoissa sitä mukaan kuin kumartuu ... kumarrupas vielä
vähän ... minunkin pitäisi saada tämmöiset, minulta kun napit tinkivät
alituisesti raksahtelemaan ... paljonko nämä maksavat?
--Kymmenen frangia muistaakseni.
--Onpa niillä hintaa ... onpa vähän hävyttömänlaisesti hintaa ... mutta
kun ne on patentit ... eiköhän nuo jonkun ajan perästä huojistune?...
Sielläkö ne on tehty nämä housutkin!
--Siellä.
--Onkohan tuo oikein lujatekoista tuo vaate?... Mitä kangasta se on?
--Cheviot'ta.
--Vai niin, vai seviota ... maksaakohan tuota kyynärä paljon?
--Koko puku maksoi sata viisikymmentä frangia.
--Vaan onpahan tuosta vähän ommel ratkennut ... pitää sanoa eukolle,
että pistää kiinni ... käytkö sinä villapaidassa kesälläkin?
--Tämä on niin hienoa, silkinsekaista villaa, ettei se kuumenna.
--Hienoapa on ... on se minullakin villapaita talvella, mutta heitin pois
silloin kun talvikontinkin,