Pakolaisen päiväkirja | Page 5

Mitäs tahdot? mikä mies olet?"
Kun näin, ettei tämä vastaisi, vaan saattaisi meidät yhä vaikeampaan
tilaan, käännyin minä kasakkain päämieheen ja kokotin hänelle
viinileilin, sanoen:
"Heitä jo, naapurini, tuo onneton siihen. Hän on räätälinkisälli eikä
mikään muu."
"Niin, niin!" viittoi mieheni, päätään ehtimiseen nyökyttäin, ja vahvisti
väittelemistään naurettavilla eleillä, neulomista osoitellen,
Hetmanni nauraa hekotti kovasti; sitten otti hän aika ryypyn leilistä, ja
sen takaisin annettuaan, riisui hän verkalleen päällystakin päältään, ja
näyttäen suurta reikää selkämyksessä hän sen heitti tohtorille lyhyellä
käskyllä, että paikkaisi sen.
Kaikenmoisia temppuja tehden veti hän lakkaristaan käsille neulan ja
lankaa, pisti syyringin sormeensa, vinhautti nöylettä räätälinkisällin
tavoin, vahasi sitä, pani päällystakin polvelleen ja ompeli suurella
kiihkolla ja kiireellä, kunnes oli pannut semmoisen paikan
kysymyksessä olevaan takkiin, että sitä olisi voinut pitää itse
kenraalikin.
Kasakat seurasivat uteliaisuudella naurussa suin jokaista neulan pistoa,
ja kauhistavaksi kasvoi heidän ilonsa, kun tohtorin tahtoessa antaa
takaisin paikattu takki hetmanille havaittiin, että hän sen paikatessaan

oli ommellut kiinni omaan polveensa.
Hetmanni otti vielä ryypyn leilistäni ja teki sitten tiedoksi, että me
saisimme mennä mihin halutti, mutta räätälin hän ottaisi mukaansa,
sillä miesten vaatteet hänen komppaniassansa tarvitsisivat muka paljon
parantelemisia. Suostumusta odottamatta tarttui hän nyt pikku miehen
frakin kaulukseen, veti hänen pois kärryiltä ja nosti taakseen satulalle
istumaan.
Näin ratsasti tohtori pörröpäisen toverinsa kanssa pois, niin että maa
tömisi. Peläten piti hän hänestä kiinni kahden puolen molemmilla
käsillänsä.
Minä tiesin, ett'ei hän surman suuhun rientänyt. Kun parin viikon
kuluttua satuin tulemaan Zemplén'iin, oli hän jo aikoja ollut
koulumestarina muutamassa Balócz'in kylässä, josta opettaja oli
lähtenyt sotaretkelle, ja siellä hän niin pieksi nuoria Skythalaisia, kuin
jos pähkinäpuu olisi kasvanut hänen kättänsä varten.

V.
Piilopaikka rämähällä.
Ei pienintäkään tuulenleyhkää tuntunut kuuman taivaan alla. Kangastus
väikkyi kaukaisella ilmanrannalla.
Kaukaa, hyvin kaukaa näkyi kaitainen torninhuippu ylös-alaisin
käännettynä aaltoilevan kangastuksen hairauttavassa vedessä, niinkuin
mereen luotu varjo, ja sen ympärillä puuläjiä yksittäin, taikka
etäämpänä joku yksinäisen majan tykönä kasvava puu, kaksinaisessa
muodossa, niinkuin ilmassa riippuva saari, joka ynnä ympärillään
läikkyvän meren kanssa heiluu sinne tänne, toisinaan ollen pienempi,
toisinaan suurempi, toisinaan vaipuen varsin näkymättömiin.
Hietakummulla istui yksinään, nokka pystyssä, puszta-kotka. Se katseli
meitä niin levollisesti, että päästi meidät noin viidenkymmenen
askeleen päähän, eikä sittenkään siipeänsä liikahuttanut.

Siihen heitimme kärrymme, istuimme hevosten selkään ja ratsastimme
pusztan keskelle, hedelmättömään seutuhun, johon ei ollut tietä eikä
jälkiä.
Kesän kuumimmat päivät olivat polttaneet maan kasvittomaksi;
vesiperäisemmissä paikoissa santasekainen, nurmea kasvava maa oli
kovaksi kuivettuaan halkeillut ristin rastin, ja tuonne tänne siroitetut
keltakukat venyivät maassa lehdittöminä ja surkastuneina. Kevättulvan
aikaan oli raavaskarjaa ajettu tuolle suoperäiselle laitumelle, ja sillä
tavoin sotkettu heinämaa oli helteisinä kesäpäivinä kuivanut rikki.
Muutamin paikoin ilkeät orjantappurat olivat levitelleet kovia juuriansa
kuivassa kulokossa. Niiden siemenet olivat sinne tulleet Servianmaasta
sikojen harjaksissa. Toisessa paikassa oli muuan myrkyllinen kasvi
valloittanut koko suuren alan, julmilla punaisilla lehdillään vastustaen
kuolettavaa kuumuutta.
Ensi aluksi olivat johdattajanamme pusztan halki kärryjen jäljet, jotka
kenties jo olivat kuukauden vanhat. Myöhemmin karjatie kokonaan
hävitti meiltä kärryjen jäljet, ja me ratsastimme umpimähkään
merkitöntä ilmanrantaa kohden.
Puolipäivän aikaan näimme sangen kaukana kaksi vieretysten seisovaa
kaivon vipua. Jano ja toivo, että voisimme siellä kenties tavata jonkun,
veti meitä sinne. Me kuljimme sitä suuntaa kaksi tuntia, ja vielä
näytimme aina olevan yhtä kaukana siitä.
Me emme vielä päässeet sinne perille, kun havaitsimme ratsastajan
lähenevän meitä. Sen mukaan kun niin kaukaa eroittaa saattoi, oli se
hevospaimen. Hän istui niin näin hevosen selässä, edes takaisin
huojuen, eikä hallinnut kummallakaan kädellänsä ratsuaan; vaan se
käydä kömpelöitsi hiljakseen pää maassa, pitkällä hännällään
molemmin puolin huiskien ja hampaillaan hapuillen, missä heinän
korren keksi. Mies istui sangen huolettomasti, hoippuen milloin
oikealle, milloin vasemmalle puolen, välistä valahtain eteen, välistä
taappäin, mutta tasapainosta hän ei koskaan mennyt. Hän nukkui
hevosen selässä.

Vaan havaitsipa meidät syövä ratsu ja seisahtui yht'äkkiä, kohottain
päänsä pystyyn, jonka kautta ratsastaja oli selälleen keikahtua ja heräsi.
Hetken aikaa katsella tuijotti hän eteensä, kunnes keksi meidät
molemmat. Sitten hän sieppasi ruoskan niskaltaan, käänsi hevosensa
meihin päin, ja ruoskallaan kerran ilmaan läiskähyttäin, juurikuin olisi
pistoolilla ampunut, rupesi hän täyttä laukkaa ratsastamaan meitä kohti.
Nyt vielä paremmin voimme tuntea hänen hevospaimeneksi.
Ratsastaissaan kallistui hän milloin vasemmalle, milloin oikealle
puolen, juuri kuin olisi tanssinut; hänen ruumiinsa liikkui lakkaamatta.
Hän heittäytyi ehtimiseen taappäin ja piti suitsia höllällä. Välistä hän ei
istunutkaan hevosen selässä, vaan piti ainoastaan molempia polviansa
siinä kiinni. Ratsu ponnisti täyttä vauhtia eteenpäin ja liehtoi
laukatessaan tuulen hengen liikkeelle, vaikka ilma oli tyven. Hän
katseli eteensä kaarevaa taivaanrantaa kohden, jolla alalla ei näkynyt
mäen kukkulaa eikä ihmistä. Kukapa tiesi, mitä iloa hän silloin nautti
mielessään?
Kun oli tullut sadan askeleen päähän meistä, painatti hän polvillaan
hevosta, joka paikalla pysähtyi kuin maahan naulattuna. Hän näytti
vakovan meitä.
"Jumal'antakoon Teille hyvää päivää, maamieheni!" huusin minä
hänelle.
"Sinulle samoin Jumal'antakoon!" vastasi hän. Hänellä oli oikeus meitä
sinutella: hän oli vanha mies. Harmaita viiksiänsä kahden puolen
sivellen, hän helposti olisi voinut vääntää ne aina korviin asti.
"Mistä tulette? mihin menette?" kysäisi hän sitten hiljempää ja kävelytti
hevosensa