Pakolaisen päiväkirja

Pakolaisen päiväkirja, by Mór
Jókai

The Project Gutenberg EBook of Pakolaisen päiväkirja, by Mór Jókai
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org
Title: Pakolaisen päiväkirja Sotatunnelmia vuosista 1848 ja 1849
Author: Mór Jókai
Release Date: June 25, 2007 [EBook #21923]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
PAKOLAISEN PÄIVÄKIRJA ***

Produced by Tapio Riikonen

PAKOLAISEN PÄIVÄKIRJA
Sotatunnelmia vuosista 1848 ja 1849
Kirj.

MAURI JÓKAI
Suomennos Unkarinkielestä.
Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877.
Uuden Suomettaren kustantama.

SISÄLLYS:
Johdanto I. Aro-kylät II. Ranne-rengas III. Kolme sian-ajajaa IV.
Sota-översti ja kasakka V. Piilopaikka rämähällä VI. Kuolleista noussut
VII. Aronvari VIII. Aviovaimo ja rakastaja IX. Iloinen mies X.
Kadonnut kuuluisuus XI. Murhamies XII. Päärynäpuu

JOHDANTO.
Jättiläinen kaatui, kuoli pois, muuttui tomuksi. Tuuliaispää tapasi hänen
tuhkansa, sirotti sitä maan yhdeltä rajalta toiselle. Tomunhiukat
lentelivät sinne tänne: useat sinkoilivat ulkomaillenkin, jopa joutui niitä
meren tuolle puolenkin. Niin sirotteli niitä myrskytuuli.
Näitä jättiläisen tuhan-hiukkoja olin minäkin, -- minä mitätön,
menneitä muisteleva, nykyisiä kärsivä, tulevaisia aavistava
tomun-kipinä.
Minuakin ajeli myrskytuuli valtakunnan yhdeltä ääreltä toiselle.
Monesti olisin voinut päästä ulkomaille, -- aina palasin rajalta, en
saattanut jättää tätä maata.
Mieleeni muistui sen kangasteleva lakea; ma näin paimenten yötulen,
kuulin kaukaa paimentorven toitotuksen; tumman-viheriäisellä
kummulla istui lammas-paimen. Kukapa tiesi, ketkä ja kuinka monta
siihen on haudattu?
Mieleeni muistui hirveän suuri vuoriselänne. Sen päältä näkyy pieniä
valkoisia kyliä, alahalla laaksossa kaikuu iltakellon soitto. Kukapa tiesi,

kuinka monta ihmistä siellä kyynelsilmin rukoilee kellon soidessa ja
miksi he sitä tekevät?
Mieleeni muistui komea kaupunki metelineen. Miksi? Siksi että sen
akkunat kaikki nyt ovat suljetut. Monta ihmistä oleskeli siinä kerran
onnellisina hyviä päiviä. Kukapa tiesi, mihinkä nyt ovat joutuneet,
missä oleskelevat? Loppumattomilla matkoillako, metsiköissäkö,
kulokoissako, pakolaisina välttäin päivän valoa ja ihmisten kasvoja?
Mieleeni muistui luhistumaisillaan oleva kapakka väkirikkaan kylän
päässä. Siellä lyöpi ryysyinen Mustalais-ukko surullista nuottia
valittavalla Sympalillansa; ken siellä ryypiskelee, painaa hattunsa
syvään silmillensä ja huutaa Mustalaiselle: "älä lyö sitä nuottia!"
Kukapa tiesi, mitä niin surullista siinä nuotissa on?
Mieleeni muistui isäni ikivanha huone. Ma näin jo etäältä sen akkunain
viheriäiset etehiset; katolla kellertivät kattolaukan kukat, portin
sisäpuolella haukkui vanha talonkoira. Yön hiljaisuudessa kulkee
kadulla väsynyt mies, kaukaa kuuluu yövartian huuto; väsynyt mies
katsoo akkunasta, huoneessa istuu vaimo yksinään pipliasta lukien,
väsynyt mies pakenee taasen pois. Se väsynyt mies on siis minun
kaltaiseni.
Mieleeni muistui syvästi murheellinen vaimo. Öisen lampun ääressä
ajatuksiinsa vaipuneena istuu hän, pää käden nojassa. Kauas, kauas
kannattavat ajatukset hänen hartaasti ikävöivää mieltänsä, halki aavain
aroin, pensas-metsikköin ja vierasten kaupunkien.
Miljoonain ihmisten joukossa se etsii yhtä, jota ei löydä. Yht'äkkiä
kohtaa palava suutelu hänen sylissä lepäävää kättänsä, tuttu ääni sanoo
hänen nimensä, hän kavahtaa seisaalleen katsellen ympärillensä. Ei
ketään ole näkyvissä. Öinen lamppu palaa vienolla leimulla.
Ja kiusalliset muistot eivät suvainneet minun mennä kauemmas
kuvituksissani. Hurja mielenteko, jonkinmoinen hulluus pakotti minun
palaamaan, kangastelevaa lakeata ja sille tuotuja hautakumpuja
hakemaan, käymään vuoret ja laaksolot, rientäväin virtain rannat ja
oudot valkoiset kylät, vaeltamaan suureen meluiseen kaupunkiin,

kaukaa katselemaan sen puoleksi sumuun peittyneitä torneja ja palatsia,
ja, kun yö oli laskeutunut seudulle, luikkailemaan sen äänettömillä
kaduilla, niinkuin se joka menee murhapolttoa sytyttämään,
kurkistelemaan sisälle tunnetun huoneen akkunasta, katsomaan syvästi
murheellista vaimoa, kuinka hän öisen lampun ääressä hereillään
uneksuu, hyvää yötä hänelle sanomaan ja sitten -- etsimään ensimäistä
vankihuoneen vartiaa, tekipähän minulle mitä tahansa.
Ja ma läksin matkalle tunnettua maata ja tuntematonta tulevaisuutta
kohti.
Kuinka murskaksi murtunut koko mailma oli! Ratkenneet olivat kaikki
yhteiskunnalliset siteet, -- perheelliset suhteet, uskonto, la'it, omaisuus,
-- kaikki, kaikki oli nurinniskoin mennyt, hävinnyt.
Ma nä'in poroksi palaneita kaupunkia, joiden asukkaat ei uskaltaneet
kotiin palata, koska toisiansa pelkäsivät; ma nä'in vaimoja mustassa
murhepuvussa, joista yhden mies oli sotaan sortunut, toisen vangiksi
joutunut, kolmannen teille tietämättömille kadonnut; ma näin
morsiamen, joka oli leskeksi joutunut, ennenkun oli voinut vaimoksi
päästä, vaimon, joka kuljeskeli sotakentältä sotakentälle tietämättömiin
joutunutta miestään haudattuin joukosta hakien, ja maata kiertävän
miehen, jonka vaimonsa oli hyljännyt, unhottanut, toisen omaksi
antautuen.
Maankulkeudessa oleva isänmaan-suojelia, joka raajarikkona palasi
sodasta, vainottu kansalainen, joka hädässään kielsi nimensä,
harvalukuiseksi supistunut perhe, kerjäläiseksi joutunut kansa,
käymättömät kirkot, taika-uskoa levittävät petturit, haudat tiepuolissa,
-- sanelenko kaikista näistä ja niiden yhteydessä olevista surkeista
tapauksista, kirjotanko niistä?
Tuskansa salassa pitäen, on tämä kansa surkastuva pois. Mutta jos
suorastaan sanon sen sairauden oireet, niin kenties ilmaantuu lääkäri,
joka ne voipi parantaa; vai olisikohan kenties asian laita niin, että
kaikki, mitä tulen kirjottamaan, ei enään ole sairaan oireita, mutta vaan
anatomistan veitsen alle joutuneen ruumiin leikelmiä?

I.
Aro-kylät
Jo tulin matkallani kolmanteen aro-kylään.
Matkatoverina minulla oli eräs elähtänyt valtiopäivämies ja
husaari-upseeri nuoren, kauniin, mustanverisen vaimonsa kanssa.
Äänettöminä vaeltelimme poikki poloisten paikkakuntain.
Kaduilla ei näkynyt ristiin rastiin kulkevia vaununpyöräin jälkiä,
palaneiden kartanoitten pihat kasvoivat rikkaruohoa, huoneiden rauniot