Ojamylläri ja hänen miniänsä | Page 4

hiidessä! Minä tulisin jo sekä lasten
että vanhain pilkattavaksi, kuin itse punoisin köyttä, jolla minua
hirtettäisiin!"
"Ettekö näe", sanoi Kirja-Tiitsu sysäisten äijään, "siinä susi, kussa
sanotaan". Kymmenkunta askelta heidän edellänsä kävi Anna, joka,
tyhjä koppa kädessään, palasi kaupungista.
Ojamylläri ei lausunut sanaakaan, mutta hän nosti nenäänsä, vihelsi
kerran, ja niinkuin salama lensivät vankkurit ja hevoset lapsiraukkaa
kohden, joka hämmästyen astui tien viereen.
"Odota, odota veikkonen", mietti Kirja-Tiitsu, "sinulle ystäväiseni
panen vielä kirpun korvaan, josta et äkkiä pääse".
"Mikä on tosi, se on tosi", lausui hän ketun lailla nauraen ja katsoi
viekkain silmin ukkoon: "kaunis tyttö on koulumestarin Anna ja sievän
miniän tuopi Jaakko teille kotiin".
"Ei niinkauan kun minun silmäni auki ovat!" karjaisi Ojamylläri,
punaisena kuin keitetty äyriäinen. "Kyllähän vielä löydämme hullulle
koiralle rautakahleet!"
"Hänelle ei suinkaan", irvisti Kirja-Tiitsu, "ja jos panettekin hänet
paulaan, niin emäntänne kuitenkin päästää hänet irti".
"Minun emäntäni", kysyi Ojamylläri lyöden silmät seljälleen,
"horisetko sa vai oletko päissäsi?"

"En suinkaan", vastasi veijari, "minulle tulee vaan niin kummalliset
mietteet". Hän käänsi päänsä Antin korvan juureen sohisten: "Oletteko
peräti unohtaneet, että Annan isävainaja ennen kosi Liisaa? Soisiko hän
pahaa entisen sulhonsa tyttärelle? -- Sepä se: vanha rakkaus ei sammu",
nauroi veijari ääneensä. "Mutta mitäpä se minuun koskee" -- lisäsi hän
ja teki itsensä yhtä viattoman näköiseksi kuin kananvarkaista tuleva
kettu -- "sanasta sana itää, ja Trimmon isäntä pystyy kyllä minunkin
avuttani siitä ottamaan selkoa, kuinka asiat asuvat".
Jokainen oikea isä ja aviomies olisi ruoskanvarrella ajanut vankkureilta
maahan tuon korvaankuiskuttelijan, ja antanut hänen myötänsä tielle
"toista lajia", joka ei ole mesimakeata. -- Mutta mistä Ojamyllärille se
järki olisi tullut? Hän istui olkikuvon päällä niinkuin Lotin emäntä,
joka muuttui suolapatsaaksi, eikä lausunut yhtä luotua sanaa.
Kirja-Tiitsu oli kavala kyllä, itse pitämään suunsa kiinni; hän tahtoi
suoda vanhalle miehelle aikaa, että tämä saisi perinpohjin miettiä
kuultuja sanomia. Sillä välin kuuli korvaankuiskuttelija Antin kerran
"oi! oi!" huudahtavan, mutta muuten olivat molemmat vaiti, kunnes
Männikön kylä etäältä alkoi näkyä. Silloin sanoi Ojamylläri:
"Astu maahan, Kirja-Tiitsu ja mene tuosta suoraan Arre Tuomaan
kaalimaan poikki, minä en näet tahdo, että myllynväki näkevät sinut
vankkureillani. Ja mitä kahden kesken olemme puhuneet, se jääköönkin
meidän kesken puhutuksi".
"Tietysti, tietysti", vastasi Kirja-Tiitsu, hyppäsi vankkureilta maahan,
nosti nöyrästi lakkiaan ja luikahti yli aidan kohden kotoansa, riemuiten
hyvin onnistuneesta asiastaan.
Ojamylläri ajoi askel askeleelta syvissä mietteissä kohden myllyä, josta
Piiski ja Sepeli häntäänsä liehuttaen tulivat häntä vastaan.

II.
Eräs vieraissa-käynti.
Seuraava päivä oli pyhäpäivä ja juuri toinen adventti vuonna 1811.

Pyhäinen rauhallisuus vallitsi Männikön kylää, jossa vitkaan ja
täysiäänisesti kirkon kellon helinä ilmoitti Herran päivän tulemista.
Ojamyllylläkin oli tänään kaikki hiljaista ja juhlallista. Hannu-renki oli
jo eilen illalla pannut myllyn istumaan, niinkuin talontapa oli, siitä
saakka kun hurskas Liisa siinä hallitsi ja vallitsi. Vaikka Antti kauan
olikin sitä "uutta tapaa" vastaan pannut, joka "tuottaa puhdasta
vahinkoa", niin oli hänen kuitenkin täytynyt vihdoin myöntyä ja nyt oli
hän siihen ihan tyytyväinen. Ei suinkaan siksi, että hän itse kirkkoon
meni, vaan Ojamylläri ajatteli aina: "Pyhänä voin tehdä mitä tahdon" --
ja kun kaikki ylt'ympäri oli tyyntä ja hiljaista, voi hän paraiten porkata
ja järjestellä laatikoissaan ja lippaissaan.
No eikö Ojamylläri siis konsanaan kirkkoon lähtenyt? Lähtipä kyllä.
Varsinkin iltakirkossa kävi hän sangen useasti, sillä, pää kirkon-lautaa
vastaan, oli siinä paljon parempi nukkua kuin vuoteellaan, jolloin kova
yskä vaivasi ja rasitti häntä. Papin saarna vaikutti Antissa saman, minkä
kehtolaulu lapsissa: hän vaipui uneen!
Tänään oli Ojamylläri jo aamusta asti ollut kotoa poissa, missä? ei
kukaan tietänyt. Tietysti ei olisi kukaan sitä kummeksinutkaan, sillä se
asia tapahtui useasti. Niin tervehtimisestä kuin jäähyväisistä ei ollut
Antti milloinkaan suurta lukua pitänyt, mutta Antti oli tänä pyhänä
pannut pyhä-mekon selkäänsä ja uuden lakin päähänsä, asia joka
muuten tapahtui kolme kertaa vuodessa (jouluna, pääsiäisenä ja
heluntaina) -- kulumisen tähden! Että hän eilen illalla Kirja-Tiitsun
kanssa oli kotiin tullut, oli Ojamyllyllä jo vallan tunnettu asia -- kuka
joukon suun tukkii? -- ja jokainen arveli vanhan miehen
tämänpäiväisen vieraissa-käynnin olevan yhteydessä sen asian kanssa.
Yksi arveli yhtä, toinen toista, mutta asian oikeaa laitaa ei tietänyt
kukaan. Emäntä oli ääneti, mutta sydämensä oli raskas, ja väkisin koetti
hän unohtaa erästä mietettä, joka yhä ja yhä jälleen vaivasi häntä. Niin
meni aamupäivä ohitse, iltapäivä ja ehtoo tuli, mutta Ojamylläriä ei
kuulunut eikä näkynyt. Liisan sydämeen nousi hirmu. Missä voi Antti
niin kauan viipyä? Hän oli jo hädässään mennä häntä etsimään, silloin
kuuli hän kerrassaan pihaveräjän pauketta ja juoksi riemuiten ulos
isäntää vastaan.

"Hyvää iltaa armas Antti!" huusi Liisa jo kaukaa puolisollensa,
"Jumalalle kiitos, että vihdoin olet kotona! Et usko kuinka levoton olin
sinun tähtesi!"
"Vai niin, ihmeellistä", vastasi Ojamylläri pilkaten ja pani huolella
pihaveräjän kiinni. "Nyt tiedän miksi tänään puolipäivästä saakka
vasenta korvaani niin hirmuisesti kuumatti".
Liisa ei vastannut sanaakaan, mutta sydämensä oli tuskaa täynnä
miehen halveksivan tervehtämisen vuoksi, ja sen verran kuin hän
Anttia tunsi, ei ollut hyvää odotettavana.
Molemmat astuivat tupaan. Kun Antilla jälleen oli tomuinen
myllymekko seljässä ja piippu suussa, veti Liisa