Ojamylläri ja hänen miniänsä | Page 3

poikansa ja tiesi että hän semmoisissa asioissa
oli jäykkä ja lujamielinen. Mutta hän päätti tehdä kaikki mitä suinkin
voisi, lasten sydämet eroittaaksensa ja rakkauden niistä juurineen
kiskoaksensa! Luonnistuiko hänen tuumansa? -- Saammepa nähdä!
Tällä tapaa oli asiat Ojamyllyllä; nyt luomme silmämme erääsen
ihmiseen, joka kyllä oikeutta myöten ei ansaitsisi sitäkään, että aimo
koira häntä haukkuisi ja rehellinen mies sylkisi häneen, mutta jota
meidän kuitenkin täytyy oppia tuntemaan.
Kirja-Tiitsu -- sen nimen oli hän saanut pitää siitä saakka kun hän
ennen aikaan oli ollut pitäjänkirjurina -- Kirja-Tiitsu oli ensimäinen
kylän-posti, väärinpuhuja ja korvaankuiskuttelija Männikössä,
tyhjäntoimittaja, joka kaikkein mutkallisimpia asioita taisi ympäristössä
laverrella ja puheita ymmärsi panna paremmin kuin moni
ravintolan-neitsyt matkaan. Häpeemätön ja julkea kun hän oli, tuli hän
takaovesta jälleen sisälle, jos häntä etuovesta viskattiin pellolle, ja
ilman Kirja-Tiitsun sekaantumista ei mikään asia saanut tapahtua; sillä
tuo kiskuri ymmärsi, paremmin kuin moni kuppari tahi tietäjäakka,
mieliksi puhua, Kirja-Tiitsu auttoi sekä kosimisissa että peijaisissa,
häiden ja kemujen toimeen panemisessa, kirjoitti kaikki anomus- ja

arentikirjat, ja koko Männikön kylässä ei ollut sitä majaa, johon
Kirja-Tiitsun terävä nenä ja rokon-arpiset kasvot eivät olleet tunkeuneet.
Ja hyvinhän sen arvaakin: aina hänen sormiansa syytti, sillä jos hänen
virkansa ei tuottanut kunniaa, niin se kuitenkin elättää, ja kaikella mikä
ei karjunut, sillä oli Kirja-Tiitsun taskussa kyllä tilaa. "Vähäisen
valehdella, vähäisen varastaa, on yhtä hyvä kuin puolentynnyrin maa"
-- kas siinä sana, joka ihan täsmälleen sopii Kirja-Tiitsuun. Sillä tuo
lipilaari puhui miehille ja naisille korvat täyteen, nosti lapset ja
vanhemmat toisiansa vastaan, jahka vaan oman hyötynsä saavutti. Jossa
puu hakataan, siihen lastut lankeevat. Sattui kyllä toisinaan niinkin, että
jos asia meni liiemmäisiin, joka lastu jätti pahat merkit kielittelijän
selkään -- sen hän ravisti maahan niinkuin koira vettä -- mikäs hänen
moisensa häpeästä tai kunniasta huolis? -- Sanalla sanoen: Kirja-Tiitsu
oli yksi pää-Juutas (sillä punainen oli hänen tukkakin), jota kaikkiin
asioihin voi käyttää, vaan ei suinkaan -- maksotta!
Sutlepan Anttoni kirkon takana oli Kirja-Tiitsun kummi ja hyvä ystävä.
-- Tietäähän sen: mihinkä tomu maasta ja lika rattaasta jää? Mutta
Ojamyllärin herralla ei hän voinut toivoa asiallensa menestystä, sillä
Kirja-Tiitsu oli häntä kerran hyvästi pettänyt, ja siinä asiassa oli Antilla
ihmeellisen hyvä muisti: sitä hän ei helposti unohtanut! Kuitenkin oli
Ojamylläri viime-aikoina käynyt Kirja-Tiitsulle hiukan
ystävällisemmäksi, joka siitä ylpeänä usein sanoi Anttonille: "Saatpa
nähdä, kummi, saatpa nähdä, hän palaa kuitenkin vielä, -- jos vaan
yksistään koulumestarin Annankin tähden", ja niin puhui kiskuri
irvistellen, niinkuin olisi hänellä jo ollut Ojamylläri vallassaan -- ja
Jumala nähköön! veijari oli oikeassa.
Eräänä lauantaina ennen joulua oli Ojamylläri myynyt viljaa
kaupunkiin, ja hyvin menestyneen kauppansa vuoksi oli Antti varsin
hyvällä tuulella. Kun hän palatessaan oli kaupungista kappaleen matkaa
kotiapäin ajanut, tapasi hän Kirja-Tiitsun joka myös oli käynyt
kaupungissa asioilla. Kun entinen kirjuri näki rikkaan Ojamyllärin
tulevan kauniilla ruunallansa, jäi hän nöyrästi seisomaan tien viereen,
sieppasi lakin päästänsä ja kumarsi syvään, juurikuin olisi Ojamylläri
ollut joku pappi tahi tuomari. Rasva viettelee hiiren killeröön ja veijari
tiesi mitä hän teki.

Tämä oli ylpeälle Ojamyllärille varsin mieluista. Äkkiä pidätti hän
hevosensa ja huusi:
"Kiipee päälle, Kirja-Tiitsu, ruunani jalat juoksevat sukkelammin, kuin
sinun, ja mietin: on aina parempi alhaisemmin ajaa, kuin ylpeästi
karauttaa".
Äkkiä niinkuin salama oli Kirja-Tiitsu vankkureissa ja nyt valui suu
kiitoksia ja ylistyksiä; mutta miehyt tuli oikein hämilleen, kuu Antti
armollisesti sanoi: "Voi istua viereeni, juttua veistätellen käy tie
lyhyemmäksi".
"Ei nyt enää voi vanhuksen kuolema olla kaukana", mietti Kirja-Tiitsu,
nosti huolella takkinsa liepeet ja istui Antin viereen. Puhuttiin ensin
torihinnoista, sitte tämänvuotisesta ilmasta ja kylvöstä, kunnes
Kirja-Tiitsu viimein alkoi kiittää Ojamyllärin ruunia.
"Se on tosi", huusi hän ja löi polveensa, jotta nahkahousut mäikkyi, "se
on tosi: uhkeampia eläimiä ei ole yhdelläkään kreivillä eikä
ruhtinaalla!"
"Mutta kylläpä ne kanss' maksavat!" vastasi Ojamylläri, jonka
sydämestä veijarin kiitos tuntui kuin olisi siihen valunut sulaa mettä,
"kaksi korkeaa nisukuormaa on niiden hinnaksi viety kaupunkiin!
Kuitenkin, mitä se haittaa? Meidän-moisilla on vielä enemmän
hinkaloissa!"
"Tietysti", vastasi Kirja-Tiitsu, edelleen yhä mielistellen ja imarrellen,
kunnes sai äijän oikein hyvälle tuulelle; sitte kysäisi hän yht'äkkiä:
"Trimmon isäntä, älkää moittiko, mutta minä olen jo aikaa ihmetellyt,
kuinka te aina vielä itse ajatte kauppapuodille; -- teidän rikkauksilla ja
i'ällä voisi se työ jäädä Jaakolle. Hän ei enään ole lapsi ja
kaupoittelemisen suhteen voisivat Juutalaiset häneltä vielä oppia".
Ojamylläri katsoi kotvasen aikaa maahan, sitte lausui hän miettien:
"Tosi kait se niin on, mutta asia ei kuitenkaan luonnistu, ei ensinkään!

Usko sanojani Kirja-Tiitsu, kyllä minäkin istuisin ennen lämpimän
takkavalkian ääressä, kuin rytäjyttäisin tässä vankkureilla, mutta --
jokaisen pihistää kenkä hänen omaa jalkaansa! Niinkauan kuin vielä
itse vähänkin jaksan olla jalkeilla, en anna isännyyden valtikkaa
kädestäni. Tähän aikaan on nuorella väellä omat mietteensä ja varsinkin
meidän Jaakolla!" Ja kun äijä juuri sattui olemaan puhumatuulella,
lisäsi hän: "Jos hänet kaupunkiin panisin, sitte tulisi asia kahta
hullummaksi kuin se nyt on, sillä helpommin ei voisi hän missään
muualla tavata Annaa, joka Sutlepan Rietulta joka lauantai viepi vähän
voita ja munia kaupunkiin. Eikös